Hiljainen tila 3: Tunnistus
Syysviikonloppu Päijänteen rannalla, lintukoju ja pöllönsilmäinen sokkomaski. Linnean uusi sääntö: tunnistavatko miehet kolme naista pelkästä kosketuksesta?
Sisällys
Osa 1: Kesän jälkeen
Kesä meni niin kuin Elsa oli toivonut. Hitaasti, ja ilman draamaa.
Hän täytti heinäkuussa kaksikymmentäkaksi. Jenna täytti elokuussa kaksikymmentäyksi ja vaati, että se juhlitaan kahdesti, koska “kakskytyks on ainoo ikä, jolla on oma tunnusmerkki”. Linnea täytti kaksikymmentäkaksi syyskuun alussa lintutornissa Viikissä, yksin, kiikarit kaulassa, ja lähetti ryhmächattiin kuvan muuttavista kurjista ja tekstin paras synttärilahja ikinä, ei kuitenkaan voita juhannusta. Otto täytti kaksikymmentäyksi, Miro kaksikymmentäkolme ja Aki kaksikymmentäneljä, ja Aki kirjasi ne kaikki jaettuun kalenteriin värikoodattuina, koska tietysti hän kirjasi.
Ja kerran kuussa Otto tuli Kumpulaan.
Heinäkuussa oli helle. Elsan yksiössä oli kaksikymmentäyhdeksän astetta, ja tuuletin, jonka hän oli ostanut kirpputorilta, kääntyi puolelta toiselle kuin tennisottelun katsoja ja pysähtyi aina vasemmalle, koska se oli rikki.
Otto toi jäätelöä. Se oli sulanut puoliksi metrossa. He söivät sen lusikalla suoraan purkista sängyllä, ja Otto tiputti sitä rintaansa, ja Elsa nuoli sen pois, ja siihen jäätelö jäi.
– Mä en saanut sitä vielä syötyä, Otto sanoi.
– Sä et saa sitä enää ikinä syötyä.
Hän riisui Oton hitaasti. Otto oli oppinut kesän aikana olemaan paikallaan, kun Elsa halusi, ja liikkumaan, kun Elsa halusi, ja kysymään vain silloin, kun jokin oli uutta. Kun Elsa otti hänen kullinsa suuhunsa, hän ei kysynyt mitään. Hän piti sormiaan Elsan hiuksissa kevyesti, niin kevyesti, että se oli melkein kysymys sekin.
Elsa puki hänelle kondomin ja nousi hänen päälleen. Hän laski itsensä alas hitaasti, sentti kerrallaan, ja katsoi Oton kasvoja, jotka muuttuivat joka sentillä. Silmälasit huurtuivat. Hän otti ne Oton päästä ja laittoi ne yöpöydälle.
– Mä en nää mitään, Otto kuiskasi.
– Sun ei tarvi nähdä.
Hän ratsasti häntä tuulettimen tahdissa. Vasemmalle, oikealle, vasemmalle, pysähdys. Otto nauroi jokaisella pysähdyksellä, ja Elsa tunsi naurun kyrvässä sisällään. Hän tuli Oton päällä sormet klitoriksellaan, ja Otto tuli heti perään ja sanoi hänen nimensä, niin kuin aina, kuin kiitoksen.
Jälkeenpäin hän makasi Elsan vieressä ja katsoi kattoa ilman silmälaseja.
– Onks tuolla katossa hämähäkki, hän kysyi, – vai onks se mun kuvitelmaa?
– Se on Kalle. Se asuu siinä.
– Hei, Kalle, Otto sanoi kattoon. – Sori.
Elokuussa satoi. Otto tuli märkänä ja toi munkin. Yhden. Oikean. Hän ojensi sen Elsalle ovella ja sanoi:
– Tää on perinne nyt. Kerran vuodessa saa.
– Nyt on elokuu.
– Mä laskin, että vappu oli niin iso, että se riittää kahdeksi vuodeksi.
He söivät munkin puoliksi. Sitten he olivat lattialla, koska sänkyyn ei ehditty, ja Otto oli selällään matolla ja Elsa hänen päällään väärin päin, ja kumpikin nuoli toista, ja Otto löysi Elsan klitoriksen kielellään niin varmasti, että Elsa joutui irrottamaan suunsa hänen kyrvästään ja painamaan otsansa hänen reiteensä.
– Mistä sä oot oppinut tän? hän kysyi.
– Mä luin speksit, Otto sanoi hänen pillustaan. – Sä oot kirjoittanut ne mulle kolme kuukautta.
Sinä yönä Elsa piti hänet reunalla puoli tuntia. Ei vielä. Ei vielä. Ja kun hän lopulta sanoi “nyt”, Otto tuli niin, että hänen kantapäänsä potkaisi kirjahyllyä ja Elsan kaikki Rust-kirjat, jotka Otto oli lainannut hänelle, putosivat lattialle yhtä aikaa.
Syyskuussa Otto kysyi jotain uutta.
He makasivat sängyssä jälkeenpäin. Ikkuna oli auki ja Kumpulan puut olivat alkaneet kellastua reunoista.
– Elsa. Saanko kysyä yhden asian? Sä saat sanoa ei.
– Kysy.
– Ruskaviikonloppu. Aki laittoi kalenterikutsun. Mä hyväksyin sen ennen kuin mä luin sen. – Hän piti tauon. – Ja sit mä luin sen. Siinä lukee “Linnean sääntö, liite tulossa”. Tiedätkö sä, mikä se on?
– En.
– Ihan oikeasti?
– Ihan oikeasti. Linnea ei kerro. Se sano, että se kertoo vasta paikan päällä, koska “linnut ei ilmoita etukäteen”.
Otto mietti tätä pitkään.
– Mä luulen, että mä pelkään vähän, hän sanoi. – Hyvällä tavalla.
– Mä myös, Elsa sanoi.
Jennan kanssa se tapahtui kaksi kertaa. Ei kerran kuussa. Ei aikataulussa. Se vain tapahtui, ja kummallakin kerralla he tiesivät jo ovella, että se tapahtuu.
Ensimmäinen kerta oli elokuun alussa. Jenna tuli Elsan luo kantamaan kirjahyllyä, jonka Elsa oli ostanut Torista, ja hylly oli kolme senttiä liian korkea kattoon, ja kun he olivat raivonneet sen kanssa kaksi tuntia ja jättäneet sen vinoon nurkkaan, Jenna istui sängylle hikisenä ja sanoi:
– Mä toin laukun.
– Sä tulit kantamaan hyllyä.
– Mä tulin kantamaan hyllyä ja mä toin laukun. Ihminen voi tehdä kahta asiaa.
Laukussa oli uusi. Pitkä, joustava, kaksipäinen dildo, vaaleanpunainen, ja kumpikin pää oli muotoiltu vähän eri tavalla.
– Mä nimesin sen jo, Jenna sanoi. – Se on Laituri.
– Miksi Laituri?
– Koska siinä on kaksi päätä ja keskellä ei oo mitään, ja sit me istutaan molemmista päistä ja katsotaan järvelle.
Ne eivät katsoneet järvelle. Ne makasivat sängyllä vastakkain, jalat lomittain, ja Laituri oli heidän välissään, toinen pää Elsan pillussa ja toinen Jennan, ja he liikkuivat toisiaan vasten hitaasti, kömpelösti ensin, kunnes löysivät rytmin. Sen jälkeen ei ollut kömpelöä enää mitään.
– Muistatsä, Jenna sanoi hengästyneenä, – Akin suihkussa?
– Kun se piti käsiä pään päällä kaakeleissa?
– Ja mä laitoin sormen sen perseeseen ja se sano “kiitos”. Kiitos. Kuka sanoo kiitos?
– Aki sanoo kiitos.
– Ja Otto sanoi saunassa “mä en sano seis koska mä en tiedä edes miten sitä sanotaan”.
– Ja Miro kvaakkas parvella.
Jenna nauroi, ja nauru siirtyi Laiturin kautta Elsaan. Elsa painoi lantionsa alas ja Jenna painoi vastaan, ja Laituri taipui keskeltä, ja he molemmat huusivat yhtä aikaa, eivät nautinnosta vaan koska se tuntui yllättävän hyvältä taipuessaan.
– Tee toi uudestaan, Elsa sanoi.
He tekivät sen uudestaan. Ja uudestaan. Ja Jenna tuli ensin, käsi omalla klitoriksellaan, ja hänen pillunsa puristi Laituria niin, että Elsa tunsi sen omassa päässään. Ja Elsa tuli toisena, ja naapurin seinältä kuului kopautus, ja Jenna sanoi:
– Hei, naapuri. Kauan ei nähty.
Toinen kerta oli syyskuun puolivälissä Jennan luona Vallilassa. Jennan kämpässä oli parveke ja pyykkiteline, ja pyykkitelineen alla ämpärissä kasvoi tomaatti, jota Jenna kutsui Rasmukseksi, koska se oli pieni ja punainen ja luuli itsestään liikoja.
Sillä kertaa Jenna otti esiin valjaat.
– Mä oon harjoitellut, hän sanoi. – Siis valjaiden kanssa. Yksin. Peilin edessä. Älä naura.
– Mä en naura.
– Sä naurat jo.
– En tärkeissä kohdissa.
Valjaissa oli musta dildo, ei iso, kaareva, ja Jenna oli nimennyt sen Kreatiiniksi, koska se oli Rasmuksen unen viimeinen sana parvella. Hän kiinnitti sen lantiolleen, ja hihnat olivat vähän kierossa ja hänen piti korjata niitä kolme kertaa, ja Elsa makasi selällään ja katsoi häntä ja nauroi ja oli samaan aikaan niin märkä, ettei ollut koskaan ollut niin märkä.
Jenna liukasti Kreatiinin ja asettui hänen jalkojensa väliin.
– Saanko?
– Sä kysyt edelleen.
– Mä kysyn aina. Se on meidän juttu.
– Kyllä.
Jenna työnsi sisään. Tottuneesti nyt, ei kuin toukokuussa. Hän tiesi, mihin kulmaan, ja hän tiesi, että Elsa halusi ensin hitaasti ja sitten ei hitaasti ollenkaan. Ja kun hän alkoi liikkua lantiollaan, Elsa piti hänen pakaroistaan kiinni ja veti häntä syvemmälle.
– Muistatsä, Jenna kuiskasi, – kun Linnea tuli tikkaita ylös.
– Harmaapäätikka. Varmuus yhdeksänkymmentäyks prosenttia.
– Ja se kysyi “saanko mä tulla mukaan”.
– Ja se piti Miron kättä ja sano “älä ikinä lopeta, Saarinen”.
Jenna pysähtyi. Hänen kasvoillaan oli jokin ajatus.
– Elsa. Mitä sä luulet, että se sääntö on?
– Mä en tiedä.
– Mä luulen, että se on jotain hullua.
– Mä luulen samaa.
Jenna alkoi liikkua taas, kovempaa. Hän otti Elsan nilkat ja nosti ne olkapäilleen, ja Kreatiini osui syvemmälle, ja Elsa tarttui sängynpäätyyn ja sanoi Jennan nimen ääneen, kovaa, ja parvekkeen ovi oli auki, ja alhaalta pihalta joku huusi “terveydeksi”, koska se kuulosti aivastukselta.
He nauroivat niin, että Kreatiini luiskahti ulos.
Jenna laittoi sen takaisin. Ja kun Elsa tuli, Jenna painoi kätensä hänen alavatsalleen, häpyluun yläpuolelle, ja tunsi sen sieltä, ja sanoi:
– Mä tunnen sen. Mä tunnen sen tästä.
Sen jälkeen he vaihtoivat. Elsa oli valjaissa. Jenna oli konttausasennossa sängyllä, ja Elsa otti häntä takaa, hitaasti, katsoen, miten Kreatiini liukui hänen pilluunsa ja ulos. Jennan perse oli pyöreä ja pisamainen, ja Elsa laittoi peukalonsa liukasteella hänen peräreiälleen ja painoi kevyesti, ja Jenna sanoi “joo, joo, toi” tyynyyn.
Jälkeenpäin he söivät Rasmuksen tomaatit. Kaikki kolme. Ne olivat yllättävän hyviä.
Aki lähetti kalenterikutsun syyskuun toisella viikolla.
Tiimi 7 – Ruskaviikonloppu Paikka: Haukkaniemen leirikeskus, Padasjoki Aika: pe 25.9. klo 16 – su 27.9. klo 15 Osallistujat: Elsa, Jenna, Linnea, Otto, Miro, Aki Agenda: 1. Saapuminen ja tavaroiden purku. 2. Linnean sääntö (liite tulossa). 3. Sauna. 4. Muut asiat. Huom: Pete ei pääse, se on Tallinnassa sukujuhlissa. Setä on luovuttanut avaimet Linnealle. Setä luottaa Linneaan, koska Linnea tunnisti sedän pihalla laulaneen punarinnan puhelimen kautta, ja setä oli etsinyt sitä kolme vuotta.
Elsa luki sen ja soitti Jennalle.
– Mitä se tarkoittaa, että liite on tulossa?
– Mä en tiedä. Mä kysyin Linnealta.
– Ja?
– Se lähetti mulle kuvan piilokojusta.
– Mistä?
– Piilokojusta. Lintupiilokojusta. Haukkaniemen rannassa, luontopolun päässä. Puinen koju, jossa on aukot järvelle päin, ja siinä istutaan hiljaa ja katsotaan lintuja. – Jenna piti tauon. – Ja kuvan alla luki “tässä”.
– Tässä mitä?
– Tässä, Elsa. Vaan “tässä”. Ja kolme lintuemojia.
Perjantaina neljältä kuusi ihmistä purki kahdesta autosta tavaroita Haukkaniemen pihalle. Ruska oli täydessä vauhdissa. Koivut olivat keltaisia, haavat punaisia, ja järvi oli niin tyyni ja sininen, että se näytti maalatulta. Ilmassa tuoksui sammal ja savu, koska setä oli lämmittänyt savusaunan valmiiksi ja jättänyt lapun oveen: Älkää kaatako löylyä ennen kuin piippu on lämmin. T. Setä. P.S. Linnea, punarinta on edelleen täällä.
Aki kantoi kylmälaukkua. Sinistä, samaa kuin kesällä. Hän oli liimannut sen kylkeen uuden tarran: Ruska v1.0.
– Mitä siinä on? Miro kysyi.
– Kaikki tarvittava.
– Mitä on tarvittava?
– Riippuu säännöstä. – Aki katsoi Linneaa. – Jota mä en vieläkään tiedä. Mä oon pakannut kolmeen eri skenaarioon.
Linnea seisoi pihan keskellä kiikarit kaulassa ja vaaleanruskeat hiukset kahdella letillä, ja hänellä oli vihreä fleecetakki, jonka rintataskusta pilkisti muistivihko. Hän katsoi heitä kaikkia viittä vuorotellen. Hän ei hymyillyt. Hänen kasvoillaan oli se ilme, joka hänellä oli, kun hän odotti harvinaista lajia.
– Syödään ensin, hän sanoi. – Sit kävellään. Mä kerron säännön kojulla. Siellä on paras akustiikka.
– Akustiikka, Otto toisti.
– Sä tajuat sitten.
Miro kumartui Elsan puoleen ja kuiskasi:
– Mä oon ollut kolme viikkoa ihan paniikissa. Mä en oo nukkunut. Mä oon googlannut “lintuharrastajien seksuaaliset fetissit” ja saanut vaan tuloksia punatulkuista.
– Mitä punatulkuista?
– Ne on ilmeisesti tosi uskollisia.
Linnea kääntyi heihin päin. Hän oli kuullut. Linnea kuuli aina kaiken, koska hänen korvansa oli harjaantunut erottamaan kolmesataa lajia.
– Saarinen, hän sanoi. – Sä et oo punatulkku. Ja korot on edelleen auki.
Miro punastui niin, että hänen korvansa muuttuivat ruskan värisiksi.
He söivät makaronilaatikkoa, jonka Otto oli tehnyt kotona ja kuljettanut kylmälaukussa Akin luvalla. Sitten he pukivat takit ja kävelivät luontopolkua pitkin rantaan. Polku kulki kuusikon läpi ja kaarsi rantaniitylle, ja sen päässä, pienen niemen kärjessä, oli piilokoju.
Se oli harmaasta laudasta tehty, katettu ja vaatimaton, noin kolme metriä kertaa kaksi. Järven puolella oli kolme pitkää, matalaa aukkoa kiikareita varten ja niiden alla penkki. Ovi oli maan puolella. Oven vieressä seinässä oli lasikaapissa vieraskirja ja kynä narussa. Sisällä tuoksui terva ja vanha puu.
– Tänne mahtuu kuusi, Linnea sanoi. – Mä mittasin. Elokuussa.
– Sä kävit täällä elokuussa? Jenna kysyi.
– Kahdesti. Kerran lintujen takia. Ja kerran mittaamassa.
Hän nousi penkin päälle istumaan, selkä aukkoja vasten, niin että hänen takanaan oli järvi ja ruska ja laskeva aurinko. Muut seisoivat ja istuivat ahtaasti hänen edessään. Otto oli lyönyt päänsä kattoparruun ovella. Aki oli laskenut kylmälaukun lattialle. Miro seisoi oven vieressä kuin olisi valmistautunut pakenemaan.
Linnea otti rintataskustaan muistivihon ja avasi sen.
– Okei, hän sanoi. – Mä kerroin juhannusaamuna, että mulla on uus sääntö. Mä oon miettinyt sitä koko kesän. Mä oon kirjoittanut sen yhdeksän kertaa. Ja mä haluun sanoa sen ääneen, ja sit jokainen saa sanoa kyllä tai ei, erikseen, eikä kukaan saa painostaa ketään.
– Sovittu, Elsa sanoi.
– Sovittu, sanoivat kaikki muut.
Linnea katsoi vihkoaan. Sitten hän katsoi miehiä. Yksitellen. Ottoa, Miroa, Akia.
– Sääntö on nimeltään Tunnistus, hän sanoi.
Osa 2: Kalibrointi
– Tunnistus, Aki toisti. Hän oli ottanut puhelimen esiin muistiinpanoja varten ja laittanut sen sitten takaisin taskuun, koska Linnea katsoi häntä.
– Ei muistiinpanoja. Mä kirjoitan ne. – Linnea käänsi vihkonsa sivua. – Okei. Lintuharrastajat tunnistaa lajin kolmella tavalla. Näkö, ääni ja jizz.
Miro yskäisi niin, että koko koju kumisi.
– Jizz, Linnea toisti kärsivällisesti, – on oikea termi. Se tarkoittaa yleisvaikutelmaa. Sitä, miten lintu liikkuu, miten se istuu, miten se on. Sä et nää värejä, sä et kuule laulua, mutta sä tiedät silti, että se on tiltaltti eikä uunilintu. – Hän piti tauon. – Ja mä haluun tietää, toimiiko se ihmisiin.
Hiljaisuus. Järveltä kuului kuikan huuto, pitkä ja surullinen.
– Kuikka, Linnea sanoi automaattisesti. – Okei. Tässä on sääntö.
Hän luki vihosta. Hitaasti, selkeästi, kuin olisi lukenut havaintoilmoitusta.
– Yks. Yks mies kerrallaan. Ei koskaan kahta yhtä aikaa. Lauantaiaamuna aamu-usvassa Otto. Lauantai-iltapäivänä Miro. Lauantai-iltana hämärässä Aki. Täällä kojussa.
– Kaks. Mies on sokkona. – Hän otti fleecetakkinsa taskusta unimaskin. Se oli tummanvihreä, ja siihen oli kirjailtu kaksi isoa keltaista pöllönsilmää. – Huuhkaja. Mä ostin sen Kuopion luontomessuilta.
Otto katsoi maskia kuin se olisi katsonut häntä takaisin.
– Kolme. Me kolme naista kosketaan vuorotellen. Arvotaan nopalla, kuka. Ykkönen tai kakkonen, Elsa. Kolmonen tai nelonen, Jenna. Vitonen tai kutonen, mä. Jokainen kosketus kestää minuutin. Puhelimen ajastin pitää ajan, Aki saa asettaa sen, koska muuten se ei nuku. Me ei puhuta. Ei sanaakaan. Ei naurua, jos pystytään, ja me ei pystytä, mutta yritetään.
– Neljä. Minuutin jälkeen mies arvaa. Nimi ja varmuusprosentti. Niinku sovelluksessa. “Jenna, seittemänkytviis.” Jos se on oikein, jatketaan. Jos se on väärin, tulee tauko. Minuutti ei mitään. Ei kosketusta. Ei mitään.
Hän katsoi miehiä yli vihkonsa.
– Viis. Mies saa tulla vasta sitten, kun se on tunnistanut kolme kertaa oikein peräkkäin. Ei ennen. Jos se tulee ennen, se on… – Hän katsoi vihkoa. – Mä kirjoitin tähän “harmillista”. Ei rangaistusta. Vaan harmillista.
Miro oli peittänyt suunsa kädellä.
– Kuus. Kädet, suu ja lelut. Ei yhdyntää. Ei kenenkään kanssa, ei mitenkään. Lelut miehiin vain, jos mies sanoo erikseen kyllä, ja me kysytään vielä uudestaan siinä kohtaa. Kukaan ei oo humalassa. Kaikki voi sanoa seis milloin vaan, ja silloin kaikki loppuu, ei kysymyksiä.
– Seittemän. – Linnea osoitti oven suuntaan. – Tää on luontopolun päässä. Täällä käy ihmisiä. Ei paljon, syyskuussa ehkä kaks tai kolme päivässä, ja ne tulee yleensä aamulla tai illalla, koska silloin linnut liikkuu. Jos mä kuulen jonkun polulla, mä vihellän tälleen.
Hän vihelsi. Lyhyt, nouseva sarja, kuin nauru, joka hiipuu.
– Harmaapäätikka, Otto sanoi heti.
– Sä opit. – Linnea hymyili ensimmäistä kertaa. – Kun mä vihellän, kaikki pysähtyy. Peitto päälle. Mä meen ulos ja juttelen lintuja sen kanssa, joka tulee. Kukaan ei näe mitään. Mä oon hyvä juttelemaan lintuja. Mä voin jutella lintuja kaks tuntia, jos tarvitaan.
– Se on totta, Jenna sanoi. – Mä oon nähnyt.
– Ja kaheksan. – Linnea sulki vihon. – Kaheksas kohta on salainen. Mä kerron sen lauantai-iltana Akin jälkeen. Ja siihen tarvitaan taas kaikkien kyllä erikseen. Jos joku sanoo ei, se ei tapahdu.
Kukaan ei sanonut mitään pitkään. Kuikka huusi uudestaan. Aurinko oli laskenut puiden taakse ja järvi oli muuttunut violetiksi.
Elsa katsoi Linneaa. Linnea istui penkillä vihko sylissään ja odotti, ja hänen kasvoillaan ei ollut hymyä, mutta hänen kätensä vihon päällä tärisi vähän.
Se on pelännyt tätä koko kesän, Elsa ajatteli. Että me nauretaan sille.
– Mä sanon kyllä, Elsa sanoi. – Ja mä luulen, että tää on paras sääntö, mitä kukaan meistä on keksinyt.
– Kyllä, Jenna sanoi. – Ja mä haluun sen pöllömaskin itelleni joskus.
Linnea katsoi miehiä.
– Lehtinen.
Otto nielaisi. Hän otti silmälasinsa pois, pyyhki niitä paitaansa, ja laittoi ne takaisin.
– Joo, hän sanoi. Hänen äänensä petti. Hän rykäisi. – Joo, mä haluun. Sori. Mä sanon sen aina kahdesti.
– Se on perinne, Jenna sanoi.
– Lelut? Linnea kysyi.
– Mä… – Otto katsoi lattiaa. – Mä en tiedä vielä. Saanko mä päättää siellä?
– Saat. Me kysytään siellä.
– Saarinen.
Miro otti kätensä suunsa edestä. Hänen kasvonsa olivat edelleen punaiset.
– Kyllä, hän sanoi. – Ihan selvä kyllä. Mut mä haluun kysyä yhtä asiaa ensin.
– Kysy.
– Korot. – Hän katsoi Linneaa suoraan. – Sä sanoit, että korot on auki. Onko tää ne?
Linnea katsoi häntä pitkään.
– Osittain, hän sanoi. – Korot on se, että jos sä tunnistat mut sokkona sataprosenttisesti, velka on maksettu. Kokonaan. Ei enää mitään auki.
– Ja jos mä en tunnista?
– Sit me jatketaan neuvotteluja.
Miro mietti tätä. Sitten hänen kasvoilleen levisi se sama hillitön virne kuin Kaivopuistossa.
– Mä en tiedä, kumpaa mä toivon, hän sanoi.
– Lelut?
– Kyllä. Kaikki. Siis… – Hän punastui uudestaan. – Ei kaikki. Mut mä oon avoin. Mä sanon seis, jos jotain.
– Aki.
Aki oli seissyt koko ajan selkä seinää vasten, kädet puuskassa, ja kuunnellut. Nyt hän laski kätensä.
– Mulla on kolme kysymystä, hän sanoi.
– Tietysti on, Jenna sanoi.
– Yks. Miten nopan tasapuolisuus varmistetaan?
– Se on mun noppa, Linnea sanoi. – Lautapelistä. Se on heittänyt kutosen viimeiset neljä kertaa, mutta mä luulen, että se on sattumaa.
– Kaks. Mitä tapahtuu, jos mies arvaa oikein, mutta varmuusprosentti on alle viiskyt?
Linnea avasi vihon, katsoi sitä ja sulki sen.
– Mä en ajatellut sitä. – Hän mietti. – Se lasketaan. Mut se on noloa.
– Hyväksytty. Kolme. – Aki piti tauon. – Mä haluun yhen lisäyksen omalle kierrokselle. Jos se on ok kaikille. Elsan musta lelu. Se, jolla on kaukosäädin. Mä haluun sen sisälle. Mä oon lukenut siitä. Mä tiedän, miten se tehdään turvallisesti. Ja mä haluun, että se on päällä koko ajan, kun mä arvaan.
Hiljaisuus. Otto katsoi Akia kuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa. Miro katsoi Akia kuin olisi nähnyt jumalan.
– Se on nimeltään Aki, Jenna sanoi. – Se lelu. Me nimettiin se toukokuussa.
– Mä tiedän, Aki sanoi. – Elsa kertoi. Se on yks syy.
– Kyllä, Elsa sanoi. – Se on ok mulle.
– Ok mulle, Jenna sanoi.
– Ok, Linnea sanoi ja kirjoitti vihkoon. – Ja sun kyllä?
– Kyllä. – Aki katsoi Linneaa. – Ja kiitos, että sä kirjoitit sen yhdeksän kertaa. Se näkyy.
Linnea punastui ensimmäistä kertaa koko iltana.
Saunassa samana iltana Linnea sanoi:
– Mä en pyydä keltään mitään, mitä mä en oo itse testannut.
He olivat kolmestaan naisten puolella. Miehet olivat rantasaunassa, ja sieltä kuului Miron nauru ja Oton “aih” joka kerta, kun Aki heitti löylyä, koska Aki heitti löylyä kuin olisi testannut kiukaan kuormituskestävyyttä.
Savusauna oli pimeä ja nokinen ja tuoksui tervalta ja savulta. Lauteilla istui kolme alastonta naista ja yksi tuohikori, jossa oli Linnean kassi.
– Mitä sä tarkoitat? Jenna kysyi.
– Mä haluun kalibroida. – Linnea otti kassista pöllömaskin. – Mä oon sokkona. Te kosketatte. Mä arvaan. Jos mä en tunnista teitä kahta, joiden kanssa mä oon ollut parvella, niin miten ne pojat tunnistaa.
Elsa katsoi Jennaa. Jenna katsoi Elsaa.
– Linnea, Elsa sanoi. – Sä et oo ikinä ollut naisen kanssa. Siis niin, että nainen koskee suhun.
– En.
– Ootko sä varma, että sä haluut, että eka kerta on testi?
Linnea mietti. Hän piti maskia kädessään ja käänteli sitä, ja keltaiset pöllönsilmät välkkyivät saunan pimeässä.
– Mä oon varma, että mä haluun, että se on te, hän sanoi hitaasti. – Ja mä oon varma, että mä haluun, että se on tällainen. Ei tavallinen. Mä en oo koskaan ollut tavallinen missään. – Hän piti tauon. – Kyllä. Mä haluun. Ja mä sanon seis, jos jotain.
– Kyllä, Jenna sanoi.
– Kyllä, Elsa sanoi.
Linnea laittoi maskin päähänsä ja kävi selälleen ylälauteelle. Hänen letitetyt hiuksensa valuivat lauteen reunan yli. Hänen tissinsä olivat pienet ja nännit kovat kuumuudesta huolimatta, ja hän piti kätensä vatsallaan kuin olisi odottanut lääkäriä.
Jenna otti nopan kassista ja heitti sen lauteelle. Se pyöri ja pysähtyi.
Kutonen.
Jenna katsoi Elsaa ja nosti olkiaan. Linnea itse. Ei se toimi niin. Jenna heitti uudestaan. Kolmonen.
Jenna kumartui ja kosketti Linnean nilkkaa. Hän liu’utti sormensa hitaasti ylös säärtä pitkin, polven yli, reiden sisäpintaa ylös, ja pysähtyi juuri ennen kuin pääsi perille. Ja kiersi takaisin alas. Ja ylös taas. Linnean vatsa jännittyi joka kerta.
Elsa laski hiljaa minuutin päässään. Saunan kiuas naksahti.
Jenna vetäytyi.
– Jenna, Linnea sanoi heti. – Yheksänkytkaks prosenttia.
– Miten? Jenna kysyi ennen kuin muisti, ettei saanut puhua.
– Sä puhuit. Se on sata nyt. Mut myös siksi, että sä menit kolme kertaa ylös etkä kertaakaan perille. Elsa menis perille. Elsa ei odota.
Elsa avasi suunsa ja sulki sen.
Jenna heitti nopan. Kakkonen.
Elsa kumartui Linnean jalkojen väliin. Hän ei odottanut. Hän painoi kielensä suoraan Linnean pilluun, pitkä, leveä veto häpyhuulten välistä klitorikselle, ja Linnea kaarsi selkänsä lauteelta ja päästi äänen, joka ei kuulunut mihinkään lintulajiin.
Elsa nuoli häntä minuutin. Hän maistui suolalta ja savulta. Klitoris oli pieni ja kova kielen alla, ja kun Elsa imi sitä kevyesti, Linnean reidet puristuivat hänen poskiaan vasten.
Jenna kosketti Elsan olkapäätä. Minuutti.
Elsa vetäytyi. Linnea hengitti kuin olisi juossut polun päästä.
– Elsa, hän sanoi. – Sata. – Hengitys. – Ei vaan siks, että sä et odottanut. Vaan siks, että sä teit sen kuin sä olisit tiennyt etukäteen, mitä mä haluun.
– Saanko puhua? Elsa kysyi.
– Saat. Tää on kalibrointi.
– Ootko okei?
– Mä oon niin okei, että mä en nää mitään, ja se ei johdu maskista.
Jenna nauroi. Hän heitti nopan. Nelonen.
Jenna kaivoi kassista lasisen Oton, jonka Elsa oli pakannut, ja Laiturin, jonka hän oli pakannut itse. Hän valitsi Oton. Hän lämmitti sitä kämmenissään ja voiteli sen, ja painoi sen kärjen Linnean sisäänkäyntiä vasten ja odotti.
Linnea nyökkäsi. Jenna liu’utti lasisen hitaasti sisään. Linnea henkäisi.
– Lasi, hän kuiskasi. – Se on lasia. Se on lämmin, mut sen alla on viileetä.
Jenna liikutti lasista. Pieniä vetoja, kaari ylöspäin, sama liike, jonka Elsa oli opettanut hänelle toukokuussa. Ja sitten Jenna kumartui ja otti Linnean nännin suuhunsa samalla.
Linnea tuli. Kesken minuutin. Hän tarttui lauteen reunaan molemmin käsin ja hänen lantionsa nousi ja hän sanoi jotain, mikä kuulosti kuikalta, ja hänen pillunsa puristi lasista Ottoa niin, että Jenna tunsi sen kädessään.
Kun se oli ohi, hän otti maskin pois. Hänen silmänsä olivat märät ja kirkkaat.
– Jenna, hän sanoi. – Sataviis prosenttia.
– Sataviis ei oo mahdollinen.
– Mä tiedän. – Linnea veti henkeä. – Se toimii. Se toimii ihan oikeesti.
He istuivat lauteilla pitkään ja hengittivät savua. Rantasaunalta kuului Miron kiljaisu, kun hän hyppäsi järveen, ja sitten Oton, ja sitten pitkä hiljaisuus, kun Aki hyppäsi, koska Aki ei kiljunut koskaan.
– Linnea, Elsa sanoi. – Miksi sä haluat tätä? Ihan oikeesti.
Linnea katsoi kattoon, jossa noki kiilsi.
– Koska koko kevään ja kesän kaikki on tunnistanut mut sovelluksesta, hän sanoi. – “Se lintutyttö.” Ja mä haluun, että joku tunnistaa mut ilman, että se näkee mitään. Vaan siitä, miten mä oon.
Kukaan ei sanonut mitään hetkeen.
– Miro tunnistaa sut, Jenna sanoi hiljaa.
– Mä tiedän, Linnea sanoi. – Siks mä pelkään.
Linnea laittoi herätyksen kello 5.40. Hän kirjoitti ryhmächattiin:
Lehtinen. Aamu-usva tulee 6.15. Mä haen sut. Tuu lämpimissä vaatteissa ja ilman alushousuja. Ja ota silmälasit pois jo sängyssä, ettet unohda niitä kojulle.
Otto vastasi kolmessa sekunnissa.
Joo.
Ja sitten kahden minuutin päästä:
Siis joo. Mä tuun. Mut miks ilman silmälaseja, jos mulla on joka tapauksessa pöllö päässä?
Linnea katsoi viestiä. Sitten hän kirjoitti:
Koska sun pitää oppia tunnistamaan ilman niitä. Myös kun maski otetaan pois.
Elsa luki sen omasta puhelimestaan, kerrossängyn alapedillä, ja ymmärsi yhtäkkiä, mitä salainen kohta kahdeksan saattoi olla.
Osa 3: Aamu-usva
Kello 5.52 Otto Lehtinen, 21, seisoi leirikeskuksen kuistilla pipo päässä, villasukat sandaaleissa ja ilman silmälaseja, ja katsoi pihaa, joka oli hänelle pelkkä harmaa sumea pinta.
– Linnea? hän kuiskasi sumulle.
– Mä oon tässä. – Linnea otti häntä kädestä. – Sä puhuit puuliiterille.
– Se näytti sulta.
– Se on puuliiteri, Lehtinen.
Elsa ja Jenna tulivat perässä. Elsalla oli Akin kylmälaukku, joka ei ollut kylmä vaan lämmin, koska Aki oli pakannut sinne kaksi termospulloa teetä, kaksi fleecepeittoa ja makuualustat rullalle sidottuina. Laukun kannessa oli lappu Akin käsialalla: Otto: skenaario 1. Lämpötila ulkona +6. Pidä kädet lämpimänä. Tee on rooibosia, koska kofeiini nostaa sykettä ja syke on jo valmiiksi korkealla.
– Miten se tietää, että mun syke on korkealla? Otto kysyi.
– Koska sun syke on aina korkealla, Jenna sanoi.
Luontopolku oli märkä ja hiljainen. Usva makasi järven päällä paksuna ja valkoisena ja nousi rantaniitylle polvien korkeudelle. Ruska hehkui sen läpi kuin joku olisi sytyttänyt puut sisältäpäin. Otto kompastui juureen kahdesti, ja Linnea talutti häntä kädestä koko loppumatkan.
– Hei, Otto sanoi puolivälissä. – Tää on kuin elokuvassa. Siinä, missä joku viedään metsään.
– Siinä elokuvassa se ei pääse takaisin, Jenna sanoi.
– Mä tiedän. Siks mä mainitsin sen.
Kojussa oli hämärää. Aukoista tuli harmaata usvavaloa, ja järveltä kuului vain kaislojen kahina ja jossain kaukana sorsan räpiköinti. Elsa levitti makuualustat lattialle ja peitot niiden päälle. Jenna kaatoi teetä. Linnea asetti puhelimen penkille ruutu alaspäin ja ajastimen minuuttiin.
Otto seisoi keskellä ja odotti kuin olisi odottanut rokotusta.
– Lehtinen, Linnea sanoi. – Viimeisen kerran. Sä voit sanoa ei nyt, ja me juodaan teetä ja katsotaan lintuja, eikä kukaan oo pahoillaan.
– Mä tiedän, Otto sanoi. – Joo. Mä haluun.
– Vain kerran?
– Mä harjoittelin illalla. – Hän hymyili. – Joo.
Linnea laittoi pöllömaskin hänen päähänsä. Keltaiset silmät katsoivat Elsaa hänen kasvoiltaan. Elsa joutui katsomaan muualle, ettei nauraisi.
Hän riisui itse. Hitaasti, hapuillen, koska ei nähnyt. Takki. Collegepaita. Housut, ja niiden alla ei mitään, niin kuin oli pyydetty. Hänen kullinsa oli jo puoliksi kova, ja kylmä ilma sai hänet kutistumaan heti puoliksi takaisin.
– Se ei oo mun vika, Otto sanoi. – Siis se, mitä te näätte nyt. Se on lämpötila.
Kukaan ei vastannut. Sääntö kolme: ei puhuta. Jenna painoi kätensä suulleen.
Elsa ohjasi hänet makuualustalle selälleen ja peitti hänet vyötäröstä alaspäin fleecepeitolla, niin että vain hänen yläruumiinsa jäi näkyviin. Otto makasi siinä pöllömaski päässä, kädet sivuilla, ja hänen rintakehänsä nousi ja laski nopeasti.
Linnea heitti nopan. Se kopisi penkillä ja pysähtyi.
Vitonen.
Linnea otti kintaansa pois.
Hän ei koskenut kulliin ensin. Hän laittoi kylmät kätensä Oton rintakehälle, sydämen kohdalle, ja jätti ne siihen.
Otto hätkähti. Ja nauroi.
Linnea liu’utti käsiään alas. Rintakehä, vatsa, napa, peiton reuna. Hän työnsi kätensä peiton alle ja otti Oton kullin kämmeneensä, ja se nousi niin nopeasti, että peitto liikahti. Kylmät sormet ympärillä, ja Otto puri huultaan. Linnea liikutti kättään hitaasti, ylös ja alas, ja sitten pysähtyi ja puristi kevyesti terskaa peukalolla.
Puhelin värähti. Minuutti.
– Linnea, Otto sanoi heti. – Satakymmenen prosenttia.
Kukaan ei sanonut mitään. Linnea nosti peukalon ylös. Sitten hän muisti, ettei Otto nähnyt sitä, ja kosketti hänen olkapäätään kerran. Oikein. Se oli sovittu illalla: yksi kosketus olkapäähän on oikein, kaksi on väärin.
– Kylmät kädet, Otto sanoi. – Lintuharrastajan kädet. Juhannusyöstä asti. Mä en unohda niitä ikinä.
Linnea katsoi Elsaa. Hänen poskensa punoittivat usvavalossa.
Jenna heitti nopan. Kakkonen.
Elsa polvistui Oton viereen ja kumartui ja otti hänet suuhunsa.
Ei sanoja. Ei kysymyksiä. Hän otti Oton kullin suuhunsa niin syvälle kuin se meni, ja piti sen siinä, ja tunsi, miten se sykki hänen kielensä päällä. Sitten hän liikkui. Hitaasti. Pitkät vedot, kieli terskan alapinnalla, juuri niin kuin Otto oli oppinut haluamaan heinäkuussa tuulettimen tahdissa.
Otto ei sanonut mitään. Hän ei pystynyt. Hänen kätensä haki peiton reunaa ja puristi sitä.
Minuutti.
Elsa nousi. Otto makasi hiljaa. Sitten hän sanoi, hyvin hiljaa:
– Elsa. Sata prosenttia. Sä teit sen tuulettimen tahdissa.
Yksi kosketus olkapäähän.
– Kaksi oikein, Linnea kirjoitti vihkoonsa ja näytti sitä muille.
Jenna heitti nopan. Kakkonen taas.
Elsa katsoi Jennaa. Jenna katsoi Elsaa, ja hänen silmissään syttyi jotain. Hän osoitti itseään ja sitten Elsaa, ja teki käsillään liikkeen: mä teen sen sun tavalla.
Elsa pudisti päätään. Noppa sanoi Elsa. Mutta Linnea, joka oli nähnyt keskustelun, kirjoitti vihkoonsa nopeasti ja näytti sitä heille: HUIJAUS SALLITTU. Se on osa tunnistusta. Lintukin voi matkia.
Elsa nosti kätensä ylös antautuen.
Jenna kumartui Oton päälle. Hän otti Oton suuhunsa samalla tavalla kuin Elsa oli tehnyt. Pitkät vedot. Kieli alapinnalla. Hän oli katsonut Elsaa tarkasti.
Mutta Jennan hiukset olivat lyhyemmät. Ne eivät osuneet Oton vatsaan. Ja Jenna ei voinut olla puristamatta. Hän puristi aina. Puolessa välissä minuuttia hänen kätensä kiertyi Oton kullin tyveen ja puristi, kovempaa kuin Elsa koskaan.
Minuutti.
Otto oli hiljaa pitkään. Hänen huulensa liikkuivat, kuin hän olisi laskenut jotain.
– Elsa, hän sanoi. – Kuuskymmentä prosenttia. Ei. Viiskymmentäviis. Ei. – Hän piti tauon. – Elsa. Kuuskymmentä. Lopullinen.
Kaksi kosketusta olkapäähän.
– Ei, Otto sanoi. – EI. Se oli Jenna. Mä tiesin sen. Se puristi lopussa. Mä tiesin sen ja mä sanoin silti Elsa. Miksi mä sanoin Elsa?
– Tauko, Linnea sanoi ääneen. Hän sai puhua, koska hän oli tuomari. – Minuutti ei mitään. Ja nollaus. Nolla oikein peräkkäin.
Otto ulvahti. Hiljaa, mutta selvästi. Kuikka vastasi hänelle järveltä.
Tauon minuutti oli pitkä. Otto makasi makuualustalla, peitto vyötäröllä, ja hänen kullinsa nosti peittoa kuin teltan keskitolppa. Kukaan ei koskenut häneen. Elsa katsoi Jennaa ja Jenna katsoi Elsaa ja kumpikin yritti olla nauramatta, ja Linnea katsoi puhelinta.
– Tää on pahin minuutti mun elämässä, Otto sanoi kattoon.
– Vielä neljäkymmentä sekuntia, Linnea sanoi.
– Mä tiedän, että te katsotte mua.
– Me katsotaan.
– Ja te nauratte.
– Me yritetään olla nauramatta.
Puhelin värähti.
Ja Elsa kumartui hänen korvaansa ja kuiskasi, rikkoen säännön tietoisesti, koska hänellä oli kysymys:
– Lelut. Sä sanoit, että sä päätät täällä. Me kysytään nyt. Haluutko sä mitään?
Otto oli hiljaa. Hänen kasvonsa maskin alla olivat punaiset.
– Se lasinen, hän kuiskasi. – Se, joka on mun nimi. Mä haluun tietää, miltä se tuntuu. Mä oon ajatellut sitä koko kesän, siitä asti kun sä kerroit, että teillä on lelu nimeltä Otto. Mä haluun… sisälle. Jos se on ok. Hitaasti.
– Ootko varma?
– Joo. – Hän nielaisi. – Joo. Kahdesti.
Elsa nosti katseensa muihin. Jenna nyökkäsi. Linnea kirjoitti vihkoon: Lehtinen: kyllä lasiselle. Kysytty kahdesti.
Elsa otti lasisen Oton kassista, ja liukuvoiteen, ja levitti sitä sormilleen. Hän nosti peittoa ja ohjasi Oton jalat koukkuun. Otto avasi jalkansa hitaasti, ja hänen kivekset vetäytyivät kylmässä ilmassa ylös.
Hän painoi sormensa Oton peräreikää vasten. Kiersi. Odotti.
– Hengitä, hän kuiskasi.
Otto hengitti. Elsa liukui sisään yhdellä sormella. Otto henkäisi. Elsa odotti, kunnes hän rentoutui, ja liukui syvemmälle, ja koukisti, ja löysi sen pyöreän kohdan, jonka Jenna oli löytänyt Akista suihkussa, ja Otto kaarsi selkänsä niin, että pöllömaski valui vinoon.
– Oh, hän sanoi. – Voi. Voi Rust.
Jenna joutui menemään kojun nurkkaan ja painamaan kasvonsa seinään.
Elsa otti sormen pois ja painoi lasisen Oton kärjen tilalle. Se oli kylmä. Otto hätkähti. Sitten se lämpeni, ja liukui sisään, sentti kerrallaan, ja Otto makasi täysin hiljaa ja hengitti kattoon, ja Elsa näki hänen kullinsa nousevan ja vuotavan kirkasta pisaraa vatsalle.
– Se on, Otto kuiskasi, – se on kuin se tietäis, mihin se on menossa.
Linnea heitti nopan. Kolmonen. Jenna.
Jenna palasi nurkasta, pyyhki silmiään ja kumartui. Hän otti Oton kullin käteensä, ja puristi, heti alusta asti, tarkoituksella, kovaa, ja liikutti kättään samalla kun Elsa liikutti lasista hitaasti Oton perseessä.
Otto oli puoli minuuttia niin hiljaa, että Elsa luuli hänen nukahtaneen. Sitten hän sanoi, aivan rauhallisesti:
– Jenna. Yheksänkytyheksän. Se puristaa. Ja se nauroi äsken nurkassa, mä kuulin sen.
Yksi kosketus.
– Yksi oikein, Linnea kuiskasi.
Ja sitten hän vihelsi.
Lyhyt nouseva sarja, hiipuva nauru. Harmaapäätikka.
Kaikki jähmettyivät.
Polulta kuului askelia. Kaksi ihmistä. Ja ääni, keski-ikäinen ja innostunut, joka sanoi jollekulle:
– …ja Lintuatlaksen mukaan täällä pitäis olla kurkia vielä syyskuun lopussakin…
Elsa veti fleecepeiton Oton päälle leukaan asti. Lasinen Otto jäi paikalleen. Jennan käsi jäi paikalleen, peiton alle, Oton kullin ympärille. Kukaan ei ehtinyt miettiä. Jenna kävi makuulle Oton viereen ja Elsa toiselle puolelle, ja he vetivät toisen peiton itsensä päälle, kolme ihmistä makuualustalla rivissä kuin olisivat nukkuneet siinä koko yön.
Linnea avasi oven ja astui ulos. Hän sulki sen perässään.
– Huomenta! hän sanoi niin iloisesti, ettei Elsa ollut koskaan kuullut hänen äänensä olevan niin iloinen. – Kurkia? Te ootte myöhässä, ne lähti eilen. Mut niemen kärjessä istui tänä aamuna kaks laulujoutsenta. Mä voin näyttää.
– Ai, kiitos, sanoi toinen ääni. – Onko koju vapaana?
– Ei oikein, Linnea sanoi. – Mun kaverit nukkuu siellä makuupusseissa. Ne tuli bongaamaan auringonnousua ja simahti. Ne heräs neljältä. Ne ei oo aamuihmisiä.
– Ahaa. Nuoriso.
– Nuoriso, Linnea myönsi. – Mut joutsenet näkyy paremmin rannalta. Tänne, polkua pitkin. Mulla on kaukoputki.
Askeleet loittonivat. Linnean ääni loittoni, ja se puhui laulujoutsenista ja kyhmyjoutsenista ja niiden erosta, ja miten nokan väri kertoo kaiken.
Kojussa kolme ihmistä makasi täysin hiljaa.
– Älkää liikkuko, Otto kuiskasi maskinsa alta. – Kukaan. Mä tuun, jos joku hengittää.
Jenna ei liikuttanut kättään. Hän piti sen täysin paikallaan, ja Elsa tunsi, miten Oton koko vartalo värisi peiton alla, kuin jännitetty jousi. Lasinen oli edelleen hänen sisällään. Jennan käsi oli edelleen hänen ympärillään.
– Tää on, Otto kuiskasi, – tää on pahempi kuin se tauko.
– Mä tiedän, Jenna kuiskasi.
– Sä puristat.
– Mä en puristanut.
– Sä puristat ajatuksissa. Mä tunnen sen.
Elsa painoi kasvonsa Oton olkapäähän ja nauroi niin hiljaa kuin ihminen voi nauraa, ja Otto nauroi myös, ja nauru teki asiat pahemmiksi, koska se liikutti kaikkea.
Linnea palasi kahdentoista minuutin päästä. Hän sulki oven ja nojasi siihen.
– Ne näki joutsenet, hän sanoi. – Ne kirjoittaa siitä Tiiraan. Ja ne sano, että on kiva, että nuoret harrastaa. – Hän katsoi makuualustalla makaavaa riviä. – Jatketaanko?
– Joo, sanoi Otto. – Kahdesti. Kolmesti. Ihan miten vaan, kunhan nyt.
Linnea heitti nopan. Ykkönen. Elsa.
Elsa nosti peiton. Hän otti Oton kullin suuhunsa ja liikutti samalla lasista hitaasti hänen perseessään, ja Otto sanoi hänen nimensä kymmenen sekunnin päästä, ilman prosenttia, ilman ajastinta, vain hänen nimensä, ja se oli oikein.
Yksi kosketus. Kaksi peräkkäin.
Noppa. Kutonen. Linnea.
Linnea polvistui. Hän ei käyttänyt käsiään. Hän puhalsi. Kylmää, pitkää ilmaa Oton terskaan, kuin olisi puhaltanut kuumaa teetä, ja sitten hän otti hänet suuhunsa, ja hänen suunsa oli kuuma teen jäljiltä, ja vastakohta sai Oton potkaisemaan peiton jalastaan.
– Linnea, Otto huohotti. – Kylmä ja kuuma. Sä teit sen tahallas. Sata.
Yksi kosketus. Kolme peräkkäin.
– Kolme, Linnea sanoi ja kohotti päätään. – Lehtinen, sä saat tulla.
Hän ei ehtinyt sanoa sitä loppuun. Elsa painoi lasista vielä kerran, Linnea otti hänet takaisin suuhunsa, ja Otto tuli. Hän tuli pitkään ja kovaa, Linnean suuhun, lasinen Otto perseessään, ja hänen kätensä hakivat jotain kiinni pidettävää ja löysivät Elsan ja Jennan kädet, yhden kummastakin, ja puristivat. Hän ei sanonut mitään nimeä. Hän sanoi “kiitos” ja sitten “anteeksi” ja sitten taas “kiitos”.
Linnea nielaisi ja pyyhki suunsa fleecensä hihaan.
– Ole hyvä, hän sanoi.
Elsa otti lasisen hitaasti pois ja kääri sen pyyhkeeseen. Jenna kaatoi teetä. Linnea otti pöllömaskin Oton päästä.
Otto räpytteli. Usvavalo oli kirkkaampaa kuin äsken. Hän katsoi heitä kolmea, ja koska hänellä ei ollut silmälaseja, hän näki vain kolme sumeaa hahmoa.
Ja hän osoitti heitä. Yksitellen.
– Jenna. Linnea. Elsa.
Oikein, kaikki kolme.
– Ilman silmälaseja, Linnea sanoi. – Miten?
– Mä en tiedä, Otto sanoi. Hän otti silmälasinsa Elsalta, joka oli kantanut ne taskussaan, ja laittoi ne päähänsä. – Te seisotte eri tavalla. Jenna nojaa. Linnea on aina vähän sivuttain, kuin kuuntelis jotain. Ja Elsa… – Hän katsoi Elsaa. – Elsa seisoo kuin se odottais, että joku kysyy jotain.
Elsa ei tiennyt, mitä sanoa. Joten hän ei sanonut mitään, ja ojensi Otolle teetä.
Kun he kävelivät takaisin, aurinko oli noussut ja usva oli haihtunut, ja koko järvi paloi punaisena ja keltaisena. Otto käveli ilman apua. Hän ei kompastunut kertaakaan.
Leirikeskuksen kuistilla Miro istui portailla kahvikuppi kädessä. Hän oli herännyt kuudelta eikä ollut nukkunut sen jälkeen. Hänen hiuksensa sojottivat joka suuntaan, ja hän katsoi Ottoa, joka käveli pihan poikki hymyillen kuin idiootti.
– No? Miro kysyi.
– Mä en saa kertoa, Otto sanoi.
– Ei sun tarvi kertoa. Mä nään sen. – Miro nousi. Hän katsoi Linneaa. – Mä oon harjoitellut. Mä tunnistan sut. Mä oon täysin varma.
Linnea katsoi häntä pitkään. Sitten hän käveli hänen ohitseen sisälle sanomatta mitään.
Elsa näki hänen kasvonsa ovella.
Se aikoo huijata, hän ajatteli. Se aikoo tehdä kaiken, ettei Miro tunnista sitä.
Koska jos Miro tunnistaa, velka on maksettu. Ja sit ei oo enää mitään auki.
Osa 4: Korot ja kaukosäädin
Kello kaksi iltapäivällä aurinko paistoi suoraan kojun aukoista sisään, ja järvi oli niin kirkas, että se häikäisi. Ilmassa oli lämpöä viimeisen kerran ennen talvea, kaksitoista astetta, ja koivujen lehdet putoilivat veteen yksitellen kuin joku olisi pudottanut niitä tarkoituksella.
Miro Saarinen, 23, seisoi kojun ovella kumiankkabokserit jalassa ja collegepaita päällä, ja hänen polvensa tärisivät.
– Mä en pelkää, hän sanoi. – Mä oon vaan innostunut. Ne näyttää samalta ulospäin.
– Saarinen, Linnea sanoi penkiltä. – Viimeinen mahdollisuus sanoa ei.
– Kyllä. – Hän katsoi Linneaa. – Kyllä, kyllä. Mä sanon sen kolmesti, että mä voitan Oton.
– Se ei oo kilpailu.
– Kaikki on kilpailu, jos sä oot Miro.
Linnea laittoi pöllömaskin hänen päähänsä. Miro seisoi siinä hetken keltaiset silmät kasvoillaan ja kääntyi sitten hitaasti ympäri, kuin olisi yrittänyt nähdä niiden läpi.
– Mä nään valoa, hän sanoi. – Tuolla. Onks se järvi?
– Se on Jennan puhelin.
– Ai.
Hän riisui collegepaidan ja jäi seisomaan kumiankoissa. Kukaan ei sanonut mitään. Jenna painoi molemmat kätensä suulleen. Linnea katsoi ankkoja pitkään ja kirjoitti vihkoonsa jotain.
– Mitä sä kirjotat? Miro kysyi.
– Havainto.
Elsa veti kumiankat alas. Miro oli jo kova. Hän oli ollut kova, Elsa epäili, siitä asti, kun Otto oli kävellyt pihan poikki aamulla.
Miro kävi selälleen makuualustalle. Aurinko osui hänen vatsaansa ja kulliinsa, joka nousi suoraan ylös kuin olisi tervehtinyt.
– Lelut, Elsa kuiskasi hänen korvaansa. – Haluutko sä jotain?
Miro mietti.
– Sitä pienintä, hän sanoi. – Sitä hopeista. Jennalla on se. Mä näin sen juhannuksena kassissa. Mä haluun sen… alas. Kiveksiin. Sinne väliin. Ei sisälle. Mä en oo valmis sisälle.
Jenna ja Elsa katsoivat toisiaan. Jenna kaivoi kassista pienen hopeisen luotivibraattorin ja katsoi sitä.
Rasmus.
Jenna näytti sitä Linnealle. Linnea katsoi sitä, katsoi Elsaa ja kirjoitti vihkoonsa: RASMUS LAATIKOSTA. Ensimmäistä kertaa.
Elsa joutui kääntymään selkä Miroon.
Noppa. Kolmonen. Jenna.
Jenna käynnisti Rasmuksen pienimmälle teholle. Se surisi kuin vihainen hyönteinen, ja Miro hätkähti pelkästä äänestä.
– Mikä toi on?
Kukaan ei vastannut. Jenna painoi Rasmuksen Miron kivesten ja pepun väliin, siihen pehmeään kohtaan, ja Miro kaarsi selkänsä ja päästi äänen. Ankanäänen. Pitkän ja selvän.
Kojun ulkopuolella, kaislikossa, joku sorsa vastasi hänelle.
Linnea kirjoitti vihkoon ja näytti sitä Elsalle: Sinisorsa vastasi. Varmuus 100 %.
Jenna liikutti Rasmusta hitaasti ympyrää ja otti samalla Miron kullin toiseen käteensä ja puristi. Miro hengitti kuin ihminen, joka on juuri saanut kuulla voittaneensa lotossa ja yrittää pysyä rauhallisena.
Minuutti.
– Jenna, Miro sanoi. – Kaheksankytviis. Se puristi. Kaikki tietää, että Jenna puristaa. Ja se oli varmaan sen lelu. Mikä se on? Mä haluun tietää, mikä se on.
Yksi kosketus. Oikein.
– Mikä se on? Miro kysyi uudestaan.
Linnea kumartui hänen korvaansa.
– Rasmus, hän kuiskasi.
Miro oli hiljaa kolme sekuntia. Sitten hän alkoi nauraa. Hän nauroi niin, että hänen vatsansa hyppi ja kullinsa heilui, ja hän kvaakkasi naurun keskellä, ja sorsa vastasi taas.
– Mä en voi, hän huohotti. – Mä en voi. Te nimesitte lelun Rasmukseksi. Ja nyt se on mun kivesten alla. Mä en ikinä kerro tätä kenellekään. Ja mä haluun, että se jatkuu.
Noppa. Kutonen.
Linnea.
Elsa näki, miten Linnea valmistautui. Hän oli suunnitellut tämän. Hän piti kämmeniään termospullon ympärillä puoli minuuttia, kunnes ne olivat lämpimät, eivät kylmät. Hän otti hiusletit kiinni pipon alle, etteivät ne osuisi mihinkään. Hän veti henkeä syvään ja piti sen.
Hän otti Miron käteensä. Lämpimästi, löysästi, niin kuin Elsa teki. Hän liikutti kättään pitkiä, hitaita vetoja, niin kuin Elsa teki. Hän ei puristanut. Hän ei puhaltanut. Hän teki kaiken niin kuin joku muu.
Minuutti.
Miro makasi hiljaa. Hänen huulensa liikkuivat.
– Elsa, hän sanoi. – Seittemänkyt.
Kaksi kosketusta.
– Ei? – Miro nosti päätään, kuin olisi voinut nähdä maskin läpi. – Ei Elsa? Sit se oli… ei. Ei voi olla.
– Tauko, Linnea sanoi. Hänen äänensä oli tasainen, mutta Elsa näki, miten hänen kätensä vihon päällä tärisivät. – Minuutti ei mitään. Nollaus.
Miro makasi minuutin. Hän ei valittanut, niin kuin Otto. Hän oli vain hiljaa ja ajatteli, ja hänen kullinsa sykki ilmassa auringossa.
Ja jossain vaiheessa sitä minuuttia Linnea vihelsi.
Harmaapäätikka. Nouseva, hiipuva.
Kaikki jähmettyivät. Mutta polulta ei kuulunut askelia.
Järveltä kuului airojen ääni.
Elsa kurkisti aukosta. Soutuvene, vihreä ja vanha, alle viidenkymmenen metrin päässä rannasta, ja siinä yksi ihminen pilkkimässä tai uistelemassa. Vene ajautui hitaasti kohti niemen kärkeä. Kohti kojun aukkoja.
Jenna heitti peiton Miron päälle. Elsa ja Jenna kävivät lattialle aukkojen alle, missä ulkoa ei näkynyt mitään. Linnea jäi penkille istumaan. Hän nosti kiikarit silmilleen ja suuntasi ne järvelle.
Vene tuli lähemmäs. Kolmekymmentä metriä. Kaksikymmentä. Elsa kuuli, miten siima sihahti ja uistin loiskahti veteen.
Linnea laski kiikarit ja heilautti kättä aukosta.
– Moi! hän huusi. – Onko syönyt?
– Kaks ahventa! huusi miesääni veneestä. – Mitäs siellä näkyy?
– Laulujoutsenia aamulla. Ja sinisorsa, joka on tosi puhelias.
– Hyvää jatkoa!
– Samoin!
Airot loiskahtivat. Vene kääntyi ja lipui niemen ohi, ja airojen ääni hiipui.
Kojun lattialla, peiton alla, Miro kuiskasi:
– Sinisorsa, joka on tosi puhelias. Se oli mä. Sä puhuit musta.
– Sä oot sinisorsa, Linnea kuiskasi takaisin.
– Mä oon ankka.
– Sinisorsa on ankka, Saarinen.
Peitto pois. Noppa. Kakkonen. Elsa.
Elsa otti hänet suuhunsa, ja Miro sanoi “Elsa, yheksänkytviis” ennen kuin minuutti oli puolessa välissä, koska Elsa ei odottanut koskaan. Yksi kosketus. Noppa. Nelonen. Jenna ja Rasmus. Oikein. Kaksi peräkkäin.
Noppa. Pyöri pitkään penkillä. Kutonen.
Linnea katsoi sitä pitkään.
Sitten hän laski kynänsä. Hän ei lämmittänyt käsiään termospullossa. Hän ei piilottanut lettejään. Hän kumartui Miron päälle, ja hänen lettinsä valuivat Miron vatsalle, ja hän otti Miron kullin kylmään käteensä. Ja sitten suuhunsa. Hitaasti. Hän katsoi Miron kasvoja koko ajan, vaikka Miro ei nähnyt häntä.
Hän ei esittänyt ketään.
Miro oli hiljaa koko minuutin. Hänen kätensä oli puristunut makuualustan reunaan. Ja kun puhelin värähti, hän ei sanonut mitään heti.
– Linnea, hän sanoi lopulta. Hyvin hiljaa. – Sata.
Linnea ei liikkunut.
– Miten? hän kysyi. Hänen äänensä oli tukossa.
– Sä pidätät henkeä, Miro sanoi. – Kun sä kuuntelet jotain tosi tarkkaan. Sä teit sen äsken myös. Kun sä esitit Elsaa. Mä kuulin, että sä pidätit henkeä, ja mä ajattelin, että ei voi olla, koska sä et ollut kylmä. Mä mokasin sen. – Hän piti tauon. – Mut nyt sä et esittänyt ketään. Ja sä pidätit henkeä koko ajan.
Linnea kosketti hänen olkapäätään. Kerran.
Sitten hän nojasi otsansa hänen vatsaansa vasten, ja pysyi siinä.
– Velka on maksettu, hän sanoi Miron vatsalle.
– Mä en halua, että se on maksettu.
– Mä tiedän. – Linnea nosti päänsä. – Mä avaan uuden. Myöhemmin. Nyt sulla on kolme peräkkäin.
Hän otti Miron takaisin suuhunsa. Jenna painoi Rasmuksen kivesten alle ja kiersi sitä, ja Elsa otti hänen kätensä ja piti sitä, ja Miro tuli. Linnean suuhun, kovaa, kvaakaten, ja sinisorsa kaislikossa vastasi hänelle viimeisen kerran.
Linnea nielaisi. Hän otti maskin pois Miron päästä. Miro räpytteli aurinkoon ja katsoi häntä.
– Mä tunnistin sut, hän sanoi.
– Mä tiedän, Linnea sanoi. – Vihaan sua.
– Et vihaa.
– En vihaa.
Kello seitsemän illalla oli hämärää. Aurinko oli laskenut ja jättänyt taivaalle oranssin raidan, ja järvi oli tumma ja tyyni. Kojussa oli otsalamppu punaisella valolla, koska Aki oli kirjoittanut lappuun, että punainen valo ei pilaa yönäköä eikä häiritse lintuja.
Aki, 24, oli tullut kojulle yksin, ennen muita, ja kun naiset saapuivat, hän oli jo levittänyt makuualustat suoraan ja taittanut peitot neliöiksi niiden päälle.
– Hei, Jenna sanoi. – Sä et saa järjestää omaa tunnistusta.
– Mä en järjestänyt. Mä valmistelin.
Hän riisui itse. Huolellisesti. Hän taittoi housunsa ja paitansa ja laittoi ne kojun penkille pinoon, ja seisoi alasti punaisessa valossa, kädet sivuilla.
– Kyllä, hän sanoi ennen kuin kukaan ehti kysyä. – Kaikkeen, mistä on sovittu. Ja lelu. Elsan musta. Kyllä.
– Me kysytään silti siinä kohtaa, Elsa sanoi.
– Hyvä. Kysykää.
Linnea laittoi maskin hänen päähänsä. Aki kävi selälleen ja laittoi kätensä pään alle. Tietysti hän laittoi kätensä pään alle.
Elsa otti mustan, uritetun lelun kassista, ja sen kaukosäätimen, jossa oli kuusi kuviota. Hän liukasti sen ja omat sormensa, ja polvistui Akin jalkojen väliin.
– Aki. Nyt. Kyllä vai ei?
– Kyllä.
Elsa liukasti sormensa ensin sisään. Aki hengitti syvään ja tasaisesti, ja hänen vatsalihaksensa jännittyivät. Kaksi sormea. Elsa venytti häntä hitaasti. Sitten hän painoi mustan lelun kärjen tilalle.
Se liukui sisään. Aki päästi pitkän henkäyksen, joka ei ollut ääni mutta melkein.
Elsa kytki sen päälle. Ensimmäinen kuvio. Tasainen. Hän laski kaukosäätimen penkille kaikkien ulottuville.
– Raportoi, Jenna kuiskasi.
– Kaikki järjestelmät toiminnassa, Aki sanoi kattoon.
Ja sitten Aki tunnisti heidät.
Ensimmäinen noppa, ykkönen, Elsa. Aki tunnisti hänet viidessä sekunnissa. Toinen noppa, kolmonen, Jenna. Kolme sekuntia. Kolmas noppa, kutonen, Linnea, joka teki kaiken niin kuin Elsa, lämpimät kädet ja kaikki, ja Aki sanoi “Linnea, kaheksankytkaks, koska sä yritit olla Elsa ja Elsa ei yritä olla mitään”, ja se oli oikein.
Kolme oikein peräkkäin kolmessa minuutissa.
– Ei, Linnea sanoi. – Ei. Tää ei kelpaa.
– Se on sääntöjen mukaan, Aki sanoi maskinsa alta. Hän kuulosti tyytyväiseltä.
– Mä tiedän, että se on sääntöjen mukaan. Mä tein säännöt. – Linnea avasi vihon ja kirjoitti nopeasti. Sitten hän luki sen ääneen. – Kohta neljä A. Tuomari voi vaikeuttaa tunnistusta, jos laji on liian helppo. Jos mies suostuu.
Aki oli hiljaa. Lelu surisi hänen sisällään.
– Mä suostun, hän sanoi. – Vaikeuta.
Linnea kaivoi taskustaan pakkauksen sinisiä nitriilikäsineitä ja huulirasvan. Hän jakoi käsineet kaikille kolmelle, ja levitti saman huulirasvan kaikkien huulille. Mansikka. Sitten hän kirjoitti vihkoon: Kukaan ei käytä omaa liikettään. Vaihdetaan liikkeet keskenään.
Ja sitten Aki ei tunnistanut enää ketään.
Noppa. Kakkonen. Elsa, käsineet, mutta Jennan liike, puristus. Aki sanoi “Jenna, seittemänkyt”. Kaksi kosketusta. Tauko.
Aki makasi tauon minuutin kädet pään alla. Lelu surisi. Hänen kullinsa sykki punaisessa valossa, ja kirkas pisara valui alas tyveen.
– Tää on, hän sanoi, – tilastollisesti epämiellyttävää.
Noppa. Nelonen. Jenna, käsineet, mansikka, Linnean liike, puhallus. Aki sanoi “Linnea, kuuskytviis”. Kaksi kosketusta. Tauko.
– Okei, Aki sanoi. Hänen äänensä oli muuttunut. Hän ei ollut tyytyväinen enää. Hän oli lähellä. – Okei. Mä tarviin uuden muuttujan.
Hän oli hiljaa koko seuraavan minuutin, ja kun noppa heitettiin ja joku kumartui hänen ylleen, hän ei arvannut kättä eikä suuta. Hän kuunteli.
Kaukosäädin. Penkillä. Se, joka kosketti häntä, kurotti joka kerta jossain vaiheessa kaukosäätimeen ja vaihtoi kuviota. Kukaan ei ollut sopinut siitä. Se vain tapahtui.
– Elsa, hän sanoi minuutin jälkeen. – Yheksänkyt. Se vaihto kolmoskuvioon. Aaltoilevaan. Elsa valitsee aina kolmosen. Se valitsi sen toukokuussa Jennalle, mä tiedän, koska Jenna kerto sen juhannuksena saunassa.
Elsa katsoi Jennaa. Jenna punastui punaisessa valossa.
Yksi kosketus.
Noppa. Jenna. Jenna kurotti kaukosäätimeen ja painoi viitosta, sykkivää, tietysti viitosta, koska se oli kovin. Aki sanoi “Jenna, yheksänkytviis, viitonen”. Oikein.
Noppa. Linnea. Linnea kurotti kaukosäätimeen ja pysähtyi. Hän katsoi sitä. Hän ei koskenut siihen. Hän teki kaiken ilman sitä, liikettä, joka oli Elsan, käsineissä, mansikan maku, ja jätti kaukosäätimen penkille.
Aki kuunteli minuutin. Kuvio ei vaihtunut.
– Linnea, hän sanoi. – Sata. Koska se on ainoa, joka tajus, että mä kuuntelen kaukosäädintä. Ja se on ainoa, joka kuuntelee yhtä tarkkaan kuin mä.
Yksi kosketus. Kolme peräkkäin.
Linnea otti käsineen pois ja koski häntä paljaalla, kylmällä kädellä, ja Elsa painoi kaukosäätimestä kolmosta, ja Jenna painoi viitosta, ja lelu hyppi kuviosta toiseen hänen sisällään, ja Aki tuli. Hänen kätensä pysyivät pään alla. Hän ei sanonut mitään nimeä. Hän sanoi:
– Kaikki muuttujat. Kaikki muuttujat yhtä aikaa.
Elsa sammutti lelun ja otti sen pois hitaasti. Jenna ojensi teetä. Linnea otti maskin pois.
Aki makasi hetken silmät kiinni. Sitten hän avasi ne ja katsoi kattoa punaisessa valossa.
– Riskianalyysi, hän sanoi, – vaatii kokonaan uuden version.
Linnea istui penkille. Hän avasi vihkon viimeiselle kirjoitetulle sivulle. Elsa näki, että sivulla luki yksi rivi, alleviivattuna kahdesti.
– Kohta kaheksan, Linnea sanoi. – Mä lupasin kertoa sen nyt.
Aki nousi kyynärpäidensä varaan.
– Tänä yönä, Linnea sanoi. – Kun kuu nousee. Käänteinen. Yks meistä naisista on sokkona. Ja miehet koskee. Yks kerrallaan. Ja se, joka on sokkona, arvaa. – Hän katsoi Elsaa. – Mä kysyn ensin teiltä kahdelta. Ja sit kaikilta kolmelta pojilta erikseen. Ja jos kukaan sanoo ei, se ei tapahdu.
Hiljaisuus. Jossain järvellä huusi kuikka.
Elsa tunsi sen vatsassaan. Saman tunteen, joka hänellä oli ollut vappuna ennen kuin hän ryömi kahvikoneen ohi. Että jokin oli alkamassa, joka oli isompi kuin hän.
– Mä, hän sanoi. – Mä oon sokkona.
Linnea katsoi häntä.
– Ootko varma? Sä oot koko ajan ollut se, joka päättää. Sä et oo koskaan antanut kenenkään…
– Mä tiedän, Elsa sanoi. – Siks.
Osa 5: Käänteinen
Kuu nousi puoli kahdeltatoista. Se tuli kuusikon takaa isona ja oranssina ja muuttui valkoiseksi noustessaan, ja järvelle syntyi siitä hopeinen polku, joka ulottui melkein kojun aukkoihin asti.
Ennen kuin he lähtivät, Linnea kokosi kaikki kuusi leirikeskuksen ruokasaliin. Pöydällä oli teekuppeja ja puoliksi syöty makaronilaatikko ja Akin kylmälaukku, jonka kylkeen oli ilmestynyt uusi tarra: Skenaario 4: tuntematon.
– Mä sanon kohdan kaheksan uudestaan, Linnea sanoi. – Kaikki kuulee sen. Sit Elsa sanoo, mitä se haluaa. Sit jokainen teistä sanoo kyllä tai ei. Erikseen.
Hän luki vihosta.
– Elsa on sokkona. Elsa makaa. Miehet koskee, yks kerrallaan, nopan mukaan. Ykkönen ja kakkonen Otto, kolmonen ja nelonen Miro, vitonen ja kutonen Aki. Minuutti kerrallaan. Miehet ei puhu. Elsa arvaa. Mä ja Jenna ollaan tuomareita, ja me ollaan siellä koko ajan. – Hän nosti katseensa. – Ja Elsa päättää, mitä saa tehdä.
Kaikki katsoivat Elsaa.
Elsa istui pöydän päässä teekuppi käsissään. Hän oli miettinyt tätä koko illan. Hän oli miettinyt sitä saunassa ja makaronilaatikon ääressä ja kerrossängyn alapedillä. Ja hän oli huomannut, että joka kerta kun hän mietti sitä, hänen pillunsa sykki.
– Kädet, hän sanoi. – Suu. Lelut, jotka mä oon valinnut, ja ne on Jennan ja Linnean kassissa. Ei yhdyntää. Ei kenenkään kanssa. – Hän piti tauon. – Te saatte koskea muhun. Ensimmäistä kertaa kaikki kolme samana yönä, mutta ei yhtä aikaa. Mä en oo koskaan antanut kenenkään päättää. Mä haluun kokeilla, miltä se tuntuu, kun mä en tiedä, mitä tulee. Ja jos mä sanon seis, kaikki loppuu.
Hiljaisuus. Jääkaappi hurisi nurkassa.
– Otto, Linnea sanoi.
Otto katsoi Elsaa. Hänen silmälasinsa heijastivat kattolampun.
– Joo, hän sanoi. Ja kerrankin hänen äänensä ei pettänyt. – Joo, mä haluun. Ja mä kysyn sulta jälkeenpäin, oliko se ok.
– Miro.
– Kyllä. – Miro nielaisi. – Mä en oo ikinä koskenut suhun, Elsa. Siis niin. Vappuna ja juhannuksena sä et antanut. Mä en uskonut, että mä saan koskaan.
– Nyt saat, Elsa sanoi.
– Aki.
Aki oli kääntänyt teekuppiaan pöydällä niin, että sen kahva osoitti suoraan häneen.
– Kyllä, hän sanoi. – Yks ehto. Mä haluun, että Elsa sanoo sen ääneen siellä vielä kerran, ennen kuin noppa heitetään. Ei täällä. Siellä. Kun se on jo maskissa.
– Mä sanon sen, Elsa sanoi.
– Kiitos.
Kojussa oli kylmä ja hopeinen. Kuunvalo tuli aukoista sisään kolmena kirkkaana raitana ja osui lattialle, makuualustoille ja fleecepeitoille, jotka Aki oli taittanut valmiiksi neliöiksi. Linnea sytytti otsalampun punaiselle. Jenna kaatoi teetä. Miehet jäivät ulos oven taakse odottamaan, kolme hahmoa kuunvalossa polun päässä, kädet taskuissa, kuin olisivat odottaneet bussia.
Elsa riisui itse. Hitaasti. Fleece, villapaita, collegehousut, villasukat. Hän seisoi kojussa alasti, ja kylmä ilma nosti hänen nännit kovaksi, ja hän tunsi, miten Jenna ja Linnea katsoivat häntä.
– Sä oot edelleen epäreilu, Jenna kuiskasi.
– Mä tiedän.
Hän kävi makuulle makuualustalle selälleen. Jenna peitti hänet fleecepeitolla rintoihin asti, ja Linnea laittoi pöllömaskin hänen päähänsä.
Pimeää. Täysin pimeää. Keltaisia pöllönsilmiä ei näkynyt sisäpuolelta.
Elsa kuuli kaiken. Kaislojen kahinan. Jennan hengityksen vasemmalla puolellaan. Linnean kynän rapinan vihossa. Oven narahduksen, kun Linnea avasi sen ja kuiskasi jotain, ja kolmet askeleet, jotka astuivat sisään ja pysähtyivät.
Kolme miestä seisoi jossain hänen ympärillään. Hän ei tiennyt missä.
Tää on se, hän ajatteli. Tää on se, mitä ne tunsi. Vappuna. Juhannuksena. Aamulla. Kun ne makasi siinä ja ei tiennyt.
– Elsa, Linnea sanoi. – Akin ehto.
Elsa veti henkeä.
– Kyllä, hän sanoi ääneen pimeään. – Mä haluun tätä. Te saatte koskea muhun. Kädet, suu, ne lelut, jotka mä valitsin. Ei yhdyntää. Mä sanon seis, jos jotain. Ja mä luotan teihin kaikkiin kolmeen.
Joku huokaisi. Elsa ei tiennyt kuka.
Noppa kopisi penkillä.
Peitto nousi hänen jaloistaan. Kylmä ilma kosketti hänen pohkeitaan, polviaan, reisiään. Sitten lämpimät kädet. Molemmat. Ne laskeutuivat hänen polvilleen ja levittivät ne hitaasti, eivätkä kysyneet, koska ne eivät saaneet kysyä.
Elsa kuuli, miten joku polvistui makuualustalle hänen jalkojensa väliin.
Ja sitten kieli.
Pitkä veto alhaalta ylös. Pysähdys juuri ennen klitorista. Uudestaan. Kolmannella kerralla kielenkärki kosketti klitorista, ja kun Elsan lantio nousi alustalta, kämmen painoi sen alas. Lujasti ja lempeästi. Ja jatkoi.
Elsa tiesi sen kahdessa sekunnissa. Hän oli opettanut sen Jennalle toukokuussa täsmälleen samoin, koska joku oli tehnyt sen hänelle vappuyönä makuupussissa.
Hän antoi sen jatkua koko minuutin. Hän ei halunnut sen loppuvan. Kieli kiersi ja painoi ja imi, ja kämmen piti hänet paikallaan, ja hänen kätensä haki jotain ja löysi peiton reunan ja puristi.
Puhelin värähti. Kieli lähti.
– Aki, Elsa sanoi. Hänen äänensä oli käheä. – Sata. Sä kysyit vappuna, saatko mennä alas. Ja sä teit sen just noin. Ja sä painoit mua alas kämmenellä.
Yksi kosketus olkapäähän. Jennan kosketus, Elsa tunnisti senkin.
– Yks oikein, Linnea kuiskasi.
Noppa.
Toiset kädet. Varovaisemmat. Ne kosketti ensin hänen nilkkaansa, kuin olisivat kysyneet. Sitten ne liukuivat ylös, sisäreisiä pitkin, ja vapisivat vähän.
Ja jokin kylmä osui hänen reiteensä.
Metallia. Pientä. Kaarevaa. Se painui hänen sisäreidelleen ja liukui ja jäi.
Elsa puri huultaan, ettei nauraisi.
Sormet löysivät hänen pillunsa. Ne liukuivat häpyhuulten välistä, märkiä, ja löysivät klitoriksen ensimmäisellä yrittämällä. Pienet ympyrät. Sitten kaksi sormea sisälle, ja koukistus, juuri sinne, minne Elsa oli opettanut heinäkuussa tuulettimen pysähtyessä vasemmalle. Ja kylmä metalli hänen reidellään koko ajan.
Minuutti.
– Otto, Elsa sanoi. – Sata. Sun silmälasit. Ne putos mun reidelle.
Hetken hiljaisuus. Sitten joku hänen jalkojensa välissä kuiskasi, rikkoen säännön:
– Ne ei pudonnut. Ne valu. Mä en nää mitään ilman niitä, mä en uskaltanut ottaa niitä pois.
Jenna nauroi ääneen. Linnea sihahti. Elsa nauroi maskinsa alla niin, että koko makuualusta tärisi.
Yksi kosketus.
– Kaks oikein, Linnea kuiskasi. – Ja Lehtiselle huomautus.
– Sori, Otto kuiskasi.
Noppa. Pitkä pyöriminen. Sitten pysähdys.
Elsa odotti. Hän kuuli, miten joku polvistui hänen viereensä, ja miten jotain nostettiin kassista, ja liukuvoidepullon pihahdus. Sitten kädet hänen reisillään. Ne levittivät hänet. Ja kämmen painoi hänen lantionsa alas.
Aki, hän ajatteli. Taas.
Mutta kämmen oli väärä. Liian iso. Liian lämmin. Ja se painoi liian kovaa, kuin joku olisi matkinut jotain, minkä oli nähnyt vain kuvauksesta.
Jokin iso painui hänen sisäänkäyntiään vasten. Silikonia. Iso ja pehmeä. Se liukui sisään hitaasti, venyttäen, täyttäen, ja Elsa henkäisi.
Violetti. Se iso violetti. Joka lensi seinään.
Kämmen painoi lantiota alas. Lelu liikkui, pitkiä vetoja, vähän liian kovaa. Ja sitten, kun Elsa oli juuri päättämässä, ettei hän tiedä, lelu luiskahti. Jokin poksahti. Imukuppi oli tarttunut makuualustaan ja irtosi, ja ääni oli niin kova kuin korkki.
Joku hänen jalkojensa välissä päästi pienen, tukahdutetun äänen.
Ankanäänen.
– Miro, Elsa sanoi heti, ennen minuuttia. – Sata. Sä yritit olla Aki. Sä painoit liian kovaa. Ja sä kvaakkasit.
– Mä en kvaakannut, sanoi Miro.
– Sä kvaakkasit, sanoivat Jenna ja Linnea yhtä aikaa.
Yksi kosketus. Kolme oikein peräkkäin.
– Elsa, Linnea sanoi. – Sääntö viis. Sä saat tulla nyt.
Elsa ei vastannut. Hän veti henkeä. Ja sanoi:
– Ei vielä.
Hiljaisuus.
– Mä haluun… – Hän nielaisi. – Mä haluun, että jokainen tekee vielä kerran sen, minkä ne teki. Peräkkäin. Ilman arvaamista. Ja mä tuun vasta, kun mä tunnen kaikki kolme.
Linnea oli hiljaa pitkään.
– Kysytään, hän sanoi. – Otto?
– Joo.
– Miro?
– Kyllä. Kyllä, kyllä.
– Aki?
– Kyllä. – Ja hiljempaa: – Se on hyvä sääntö, Elsa.
Miro ensin, koska hän oli jo siinä. Violetti liukui takaisin sisään, ja nyt se ei esittänyt mitään. Se liikkui kömpelösti ja sinnikkäästi, juuri niin kuin Jenna oli kuvannut toukokuussa, ja Elsa tunsi venytyksen ja täyteyden ja Miron toisen käden, joka ei painanut mitään alas vaan piti hänen nilkastaan kiinni kuin pelastusrenkaasta.
Sitten Otto. Violetti jäi sisälle, Miro päästi irti ja astui sivuun, ja vasta sitten Otto tarttui leluun. Elsa tunsi vaihdon. Otto liikutti sitä varovaisemmin, ja hänen toinen kätensä löysi klitoriksen, ja hänen silmälasinsa valuivat taas Elsan reidelle, ja tällä kertaa kukaan ei nauranut.
Sitten Otto päästi irti. Elsa tunsi sen: käsi lähti, askeleet siirtyivät sivuun, ja hetken ketään ei ollut. Lelu jäi hänen sisälleen liikkumatta.
Sitten Aki. Hän ei koskenut violettiin. Hän laski kielensä Elsan klitorikselle, sen päälle, missä Otto oli juuri ollut, ja kämmen painoi lantion alas, oikealla voimalla.
Ne pitää säännöt, Elsa ajatteli. Yks kerrallaan. Silloinkin, kun mä en enää muista niitä.
Ja sitten Linnea vihelsi.
Harmaapäätikka.
Aki pysähtyi. Hänen kielensä jäi Elsan klitorikselle, liikkumatta, ja hänen kämmenensä hänen lantiolleen. Joku veti peiton Elsan päälle, Akin pään päälle, kaiken päälle.
Polulta kuului askelia. Ja valoa: Elsa näki sen maskin reunasta, valkoisen otsalampun valon, joka heilui puiden välissä.
Linnea avasi oven ja astui ulos.
– Moi, hän sanoi hiljaa. – Sammutatko lampun? Me kuunnellaan lehtopöllöä. Se on pelännyt valoa koko yön.
– Ai, sori! – Naisääni. Nuori ja hengästynyt. Valo sammui. – Mä tulin kuvaamaan tähtitaivasta. Onko koju vapaa?
– Täällä on kaks muuta pöllöretkeläistä. Me ollaan oltu täällä tunnin. Ja tähdet näkyy paljon paremmin rantaniityltä, siellä ei oo puita.
– Ai. Ok. Kiitos! Onnea pöllön kanssa.
Askeleet loittonivat.
Peiton alla Elsa makasi täysin hiljaa. Akin kieli oli hänen klitoriksellaan. Liikkumatta. Lämpimänä. Ja hän tunsi, miten hänen oma pillunsa sykki violettia lelua vasten, ja miten jokainen sykähdys siirtyi Akin kieleen.
– Aki, hän kuiskasi niin hiljaa kuin pystyi. – Älä liiku.
Hän tunsi Akin nyökkäävän. Ja se liike, pieni nyökkäys, oli hänen klitoriksellaan, ylös ja alas.
– Aki.
Toinen nyökkäys.
Elsa tuli.
Hän tuli peiton alla täysin äänettömästi, puristaen kaislojen kahinaa ja kuikan huutoa ja kaikkea muuta vasten, ja hänen reitensä puristuivat Akin päätä vasten, ja violetti hänen sisällään puristui niin, että se valui ulos. Aaltoja. Yksi toisensa perään. Hän ei tiennyt, kuinka kauan.
Kun se oli ohi, Linnea seisoi ovella ja katsoi heitä.
– Hän meni, Linnea kuiskasi. – Ja mitä täällä just tapahtui?
– Aki nyökkäsi, Jenna kuiskasi. – Kahdesti.
Elsa otti maskin itse pois.
Kuunvalo tuli aukoista. Hän näki heidät kaikki. Aki istui hänen jalkopäässään ja pyyhki suutaan fleecen hihaan, ja hänen kasvoillaan oli harvinainen ilme: hämmennys. Otto istui seinää vasten silmälasit kädessään. Miro istui penkillä ja piti violettia leluaan sylissään kuin pientä eläintä. Jenna istui hänen vieressään. Linnea seisoi ovella vihko kädessä.
– Mä en tiedä, Aki sanoi, – lasketaanko se.
– Se lasketaan, Elsa sanoi. – Se lasketaan ihan kaikkeen.
Hän nousi istumaan. Jenna ojensi hänelle teetä ja villapaidan.
– No? Otto kysyi hiljaa. – Mä lupasin kysyä. Oliko se ok?
Elsa katsoi häntä. Sitten Miroa. Sitten Akia. Kolme miestä kuunvalossa.
– Mä en oo ikinä antanut kenenkään päättää, hän sanoi. – Ja nyt mä tiedän, miltä se tuntuu. – Hän piti tauon. – Se tuntuu siltä, että mä voin. Koska mä tiedän, keitä te ootte, vaikka mä en nää.
Kukaan ei sanonut mitään. Kuikka huusi järvellä.
– Kuikka, Linnea sanoi, ja kaikki kuusi nauroivat.
Sunnuntaiaamuna he siivosivat leirikeskuksen. Aki teki tarkistuslistan. Otto pesi makaronilaatikon vuoan. Miro kantoi kaikki makuualustat autoon ja löi päänsä kojun parruun, kun kävi hakemassa viimeisen peiton, koska hän ei vieläkään muistanut sitä parrua.
Linnea pysähtyi kojun oven vieressä lasikaapin kohdalla. Hän avasi sen, otti vieraskirjan ja kirjoitti siihen pitkään.
Elsa luki sen hänen olkansa yli.
27.9. Havainnot: laulujoutsen 2, sinisorsa 1 (poikkeuksellisen puhelias), kuikka 1, lehtopöllö (ei havaittu, mutta kuunneltu). Harmaapäätikka: kuultu useita kertoja, oli kyseessä matkija. Lisäksi: kuusi yksilöä, kaikki tunnistettu sokkona. Varmuus 100 %. T. L.
– Linnea, Elsa sanoi.
– Se on totta, Linnea sanoi. – Vieraskirjaan pitää kirjoittaa totta.
Kaksi tuntia myöhemmin, Lahden moottoritiellä, kaikkien kuuden puhelimet värähtivät yhtä aikaa.
Pete Hämäläinen: Setä soitti mulle Tallinnaan. Se kävi kojulla just. Se luki vieraskirjan. Se kysyy, mikä on “kuusi yksilöä, kaikki tunnistettu sokkona”, koska se ei löydä lajia Tiirasta. Mä en tiedä mitä mä sanon sille. Mä sanoin, että kysyn. Mitä mä sanon sille???
Pete Hämäläinen: Ja se kysyy, tullaanko pikkujouluiks. Se sanoo, että savusauna on korjattu ja kojulle on tulossa talvella lintulauta.
Autossa oli hiljaista.
Sitten Linnea, joka istui takapenkillä Miron vieressä, kirjoitti ryhmächattiin yhden sanan:
Pöllöt.
Ja sitten kääntyi Miroon päin ja kuiskasi niin, että vain Miro ja vieressä istuva Elsa kuulivat:
– Mä avasin uuden velan. Sä tiedät jo, mistä se maksetaan.
Miro katsoi häntä. Hänen kasvoilleen levisi hidas virne.
– Pikkujouluna, hän sanoi.
– Pikkujouluna.
Saatavilla myös kielillä: English