Velvetlit

Hiljainen tila 2: Juhannuksen käsityöt

Jenna haluaa tietää, mitä vapun yönä tapahtui. Juhannukseen mennessä ystävyksillä on säännöt, laukullinen leluja, leirikeskus Päijänteellä ja kolme halukasta miestä.

Sisällys
  1. Osa 1: Viinilasillinen
  2. Osa 2: Yhdeksän lelua
  3. Osa 3: Toukokuu, kesäkuu ja kaksi yötä
  4. Osa 4: Laituri
  5. Osa 5: Juhannusaatto
  6. Osa 6: Läheltä piti
  7. Osa 7: Parvi

Osa 1: Viinilasillinen

Viikko vapun jälkeen Jenna Toivonen, 20, seisoi Elsan oven takana Kumpulassa pullo valkoviiniä toisessa kädessä ja pussillinen sipsejä toisessa.

– Mä annoin sulle viikon, hän sanoi, kun Elsa avasi oven. – Viikko on maksimi. Ihmisoikeussopimuksessa varmaan lukee jotain siitä, kuinka kauan parasta ystävää saa pitää pimennossa.

– Hei vaan sullekin.

– Hei. Missä on korkkiruuvi.

Elsa Kivikoski, 21, päästi hänet sisään. Kaksikymmentäkuusi neliötä, kuollut basilika ikkunalaudalla ja juliste, jossa luki There’s no place like 127.0.0.1. Jääkaapin ovessa, kauppalistan vieressä magneetin alla, roikkui pieni valkoinen tarra.

Jenna näki sen heti. Jenna näki aina kaiken heti.

– 4/4, hän luki ääneen. – Ei enempää ilman laatukompromisseja. Mitä helvettiä tää on?

– Se on pitkä tarina.

– Mulla on koko pullo aikaa. – Jenna avasi viinin, kaatoi kaksi lasia ja istui Elsan sängylle jalat ristissä kuin olisi asettunut elokuvateatteriin. – Ja sipsit. Aloita alusta. Älä jätä mitään pois. Mä tiedän, että siihen liittyy kolme vetoketjua, laturi, simaa ja sun vaatteet ja Rasmus, joka söi jonkun munkin. Mä en tiedä, miten ne liittyy toisiinsa, ja se on pitänyt mua hereillä joka yö.

Elsa otti lasin. Hän istui sängyn toiseen päähän, selkä seinää vasten, ja katsoi Jennaa pitkään.

– Sä sanoit Kalliossa, ettet halua tietää yksityiskohtia.

– Mä valehtelin. Mä oon kakskymmentä. Mä valehtelen ainakin kerran päivässä, se on kehitysvaihe.

Elsa joi viiniä. Se oli halpaa ja vähän liian makeaa. Juuri sopivaa.

– Okei, hän sanoi. – Mut sä et saa keskeyttää.

– Mä en ikinä keskeytä.

– Sä keskeytät koko ajan.

– Mä en keskeytä tärkeissä kohdissa.


Elsa kertoi.

Hän aloitti siitä, miten hän oli valinnut paikkansa käytävän suulta, koska sieltä oli yhtä pitkä matka jokaisen luo. Jenna avasi suunsa ja sulki sen. Hän kertoi Otosta, joka luki Rustin dokumentaatiota makuupussissaan puoli kolmelta yöllä ja pudotti puhelimen kasvoilleen, kun Elsa kuiskasi hänen nimensä.

– Otto, Jenna sanoi. – Otto Lehtinen. Joka punastuu, kun luennoitsija sanoo “tervetuloa”.

– Se sano “joo, haluun” kahdesti, koska sen ääni petti ekalla kerralla.

– Voi luoja. – Jenna painoi kätensä rintaansa vasten. – Se on söpöintä mitä mä oon kuullut. Jatka.

Elsa jatkoi. Hän kertoi säännöistä, jotka hän oli kuiskannut: ei ääntä, minä päätän, sinä et tule tänä yönä. Hän kertoi, miten Otto oli purrut omaa kättään, kun hän koski tätä ensimmäisen kerran, ja miten hän oli tullut Oton päällä äänettömästi, huulta purren, ja noussut ylös juuri ennen kuin Otto ehti.

– Se oli neitsyt, Jenna sanoi. Se ei ollut kysymys.

– Oli.

– Ja sä otit sen…

– Se sano kyllä. Kahdesti. Ja se kiitti mua jälkikäteen, tavallaan. Se sano, että se muistaa joka sanan.

Jenna joi viiniä pitkään. Hänen poskensa olivat alkaneet punoittaa. Viini ei ollut niin vahvaa.

– Ja sitten?

– Sitten mä ryömin kahvikoneen ohi ja Miron silmät oli auki.

Jenna sylkäisi melkein viinin. Hän laski lasin yöpöydälle varmuuden vuoksi.

– Miro? Miro Saarinen? Tampere-talo, olin siellä?

– Se oli neitsyt kanssa.

– EI.

– Se kerto sen itse. Ennen kuin mä ehdin edes kysyä. Se sanoi, että se on puhunut tosi paljon paskaa.

– Se on puhunut tosi paljon paskaa! Se kerto mulle syksyllä, että sillä on ollut “kolmen naisen kanssa samaan aikaan” Tampereella!

– Se on ollut kolmen naisen kanssa samassa saunassa. Uimapuvuissa. Ja sen poikaystävä tuli.

– Kenen poikaystävä?

– Yhden niistä naisista. Siitä tarinasta on monta versiota.

Jenna kaatui selälleen sängylle ja nauroi kattoon. Hän nauroi niin kauan, että hänen piti pyyhkiä silmiään. Sitten hän nousi kyynärpäidensä varaan ja katsoi Elsaa, ja nauru oli muuttunut johonkin muuhun.

– Kerro miten se meni, hän sanoi hiljempaa. – Mirolla.

Elsa kertoi. Lusikka, koska kahvikone oli aivan vieressä. Miro, joka oli harjoitellut kondomia banaanilla terveystiedon tunnilla ja banaani oli katkennut. Se, miten he olivat nauraneet äänettömästi kuin kirkossa. Miro, joka oli vinkaissut kun Elsa tuli, ja Rasmus, joka oli lakannut kuorsaamasta ja mutissut “proteiini”.

– Mä kuulin sen, Jenna sanoi. – Mä kuulin sen proteiinin! Mä luulin, että mä näin unta!

– Ja Miro sanoi, että se on haaste.

– Mikä?

Elsa hymyili. Hän otti viinilasinsa ja joi hitaasti, ennen kuin vastasi.

– Tää on se kohta, jota sä et tiedä.


Kun Elsa oli kertonut Akista, Jenna oli hiljaa pitkään.

Hän oli kuunnellut sen kaiken liikkumatta. Aki, joka oli ollut hereillä koko ajan, ja joka avasi vetoketjun yhdellä äänettömällä liikkeellä, koska se oli opittu armeijassa. Aki, joka kysyi “saanko mennä alas” niin suoraan, ettei Elsa ollut koskaan kuullut kenenkään kysyvän sitä niin. Joka taittoi Elsan collegehousut makuupussin sisällä pimeässä. Joka lopetti, kun Elsa sanoi nyt, ja sanoi, että se oli vaikeinta mitä hän oli koskaan tehnyt, armeija mukaan lukien.

Ja sitten se kuiskattu tehtävä. Sanatarkasti kolme kertaa. Niin monta kuin pystyt. Salaa. Mitä enemmän, sitä paremmat mahdollisuudet. Mä en lupaa mitään.

– Sä pyysit niitä tuomaan… Jenna aloitti ja lopetti.

– Kondomeja. Täynnä.

– Ja ne toi.

– Ne toi.

Elsa kertoi koko vappupäivän. Laturi, joka ei ollut laturi. Erityinen sima, joka ei ollut erityistä. Oton munkkipussi, jonka Rasmus avasi ja söi päällimmäisen munkin, eikä tajunnut, mitä oli sen alla. Jenna peitti suunsa molemmin käsin ja vinkui.

– Mä olin siinä! hän sanoi sormiensa läpi. – Mä seisoin kolmen metrin päässä! Mä sanoin ääneen, etten halua tietää mitään!

– Mä muistan.

– Ja sä sanoit “rasvaa”. Sä sanoit, että Otto kääri munkit, ettei sun reppu mene pilalle.

– Mun piti keksiä jotain nopeasti.

– Ja Rasmus sanoi “hyvä, Lehtinen”!

Kumpikin nauroi niin, että viiniä läikkyi lakanoille. Kumpikaan ei välittänyt.

Elsa kertoi Miron hotellin aulasta ja saksalaisesta, joka riiteli veroilmoituksesta. Hän kertoi Akin sinisestä kylmälaukusta ja tarroista, jotka olivat numeroituja. Hän kertoi, miten hän oli puristanut jokaista heistä päivän mittaan: Ottoa hississä, Miroa huovan alla, Akia ison tammen takana ja ratikassa.

– Ja mitä ne teki? Jenna kysyi. Hänen äänensä oli matalampi nyt. – Kun sä puristit.

Elsa mietti.

– Otto virnisti kuin idiootti ja painoi lantiotaan mun kättä vasten. Hississä. Linnea seisoi puolen metrin päässä.

– Jatka.

– Miro sanoi Tuukalle, että sima on tosi hyvää. Ja painautui lähemmäs. Se oli kova sekunnissa. Melkein huvittavaa.

– Ja Aki?

– Aki nojasi puuhun ja hengitti syvään. Ja painoi itseään mun kättä vasten tosi hitaasti. Kuin se olis hyväksynyt tarjouksen. – Elsa piti tauon. – Ja sit se sanoi, ettei se oo pyytänyt lupausta.

Jenna oli hiljaa. Hän pyöritteli lasia kädessään.

– Kuinka monta? hän kysyi lopulta.

– Otto viisi. Aki neljä. Miro kolme.

– Kaksitoista.

– Kaksitoista.

– Ja Otto voitti.

– Otto voitti. – Elsa katsoi jääkaapin ovea. – Se tuli tänne. Se toi munkin. Ihan oikean munkin, viimeisellä metrolla, koska se ajatteli, että mulla on nälkä.

Jenna seurasi hänen katsettaan. Tarra. 4/4.

– Ja Aki tietää, Elsa sanoi hiljaa. – Se laittoi mulle viestin yöllä. Se tiesi kahdelta iltapäivällä. Se sanoi, ettei se oo vihainen. Ja että jos peli jatkuu, se pelaa, mutta omilla säännöillään.

– Ja Miro?

– Miro ei tiedä mitään. Miro kirjoitti, että se oli sen elämän paras päivä, ja että hotellin saksalainen ei ollut keksitty.


– Miltä se tuntui? Jenna kysyi. – Ei siis fyysisesti. Tai siis myös fyysisesti, mutta… sulle. Kaikki se.

Elsa mietti. Kukaan ei ollut kysynyt sitä häneltä. Hän ei ollut kysynyt sitä itseltäänkään, ei kunnolla.

– Ensin se tuntui vallalta, hän sanoi hitaasti. – Siltä, että mä päätän. Siitä hotellin keittiön ovesta asti mä oon tuntenut, että ihmiset katsoo mua kuin jotain, mikä pitää voittaa. Ja nyt mä olin se, joka asetti säännöt. Se tuntui… mä en tiedä. Kuin olis saanut takaisin jotain, mikä oli varastettu.

Jenna nyökkäsi hitaasti.

– Ja sit?

– Sit se muuttui. – Elsa pyöritteli lasiaan. – Kun Otto sano “se oli vaan simaa”. Kun Miro kerto ennen kuin mä kysyin, että se on valehdellut. Kun Aki sano, ettei se oo pyytänyt lupausta. Ne ei ollut pelaajia. Ne oli… ne oli ihmisiä, jotka oli tosi tosissaan. Ja mä tajusin, että mä en voinut nauraa niille, vaikka mä halusin. Mä vaan tykkäsin niistä. Kaikista kolmesta, eri tavalla.

– Ja vappupäivänä?

– Vappupäivänä se oli hauskinta, mitä mä oon ikinä tehnyt. – Elsa hymyili. – Sä et usko, miltä se tuntuu, kun kolme ihmistä juoksee ympäri Helsinkiä sun takia, ja kukaan muu ei tiedä. Kun Rasmus kertoo terassilla, miten se tänään saa sut, ja sä istut siinä ja tiedät, että kolmen metrin päässä on kolme miestä, jotka on tehnyt sun eteen enemmän yhdessä päivässä kuin Rasmus koko vuonna.

– Kaksitoista kertaa enemmän.

– Kaksitoista kertaa enemmän.

– Ja Otto? Sen jälkeen?

Elsa oli hiljaa hetken.

– Otto oli lempeä, hän sanoi. – Se kysyi, onko sillä vielä mitään jäljellä, ja mä sanoin, että jos ei oo, me syödään munkki ja katsotaan jotain tyhmää. Ja se rentoutui. Ja se oli ihan oikeasti ihana. – Hän piti tauon. – Mut mä en oo rakastunut siihen, Jenna. Mä en oo rakastunut kehenkään niistä. Mä tykkään niistä. Se on eri asia, ja mä luulen, että se on ok.

– Se on ok, Jenna sanoi. – Se on ihan ok.

Jenna kaatoi pullon viimeiset tilkat lasiinsa. Ulkona oli jo puoliksi pimeää, toukokuun ensimmäinen viikko, ja Kumpulan puut olivat juuri puhjenneet lehteen. Avoimesta ikkunasta kuului mustarastaan laulu.

Hän ei sanonut mitään pitkään aikaan. Hän katsoi viiniään.

Elsa katsoi häntä. Ja huomasi.

Jennan posket olivat punaiset. Hänen hengityksensä oli nopeampaa kuin olisi pitänyt ihmisellä, joka istuu sängyllä tekemättä mitään. Hänen reitensä olivat painautuneet yhteen, ja hän liikutti niitä hieman, edestakaisin, kuin ei olisi huomannut itse.

Voi.

– Jenna, Elsa sanoi.

– Mm.

– Ootko sä…

– En. – Jenna joi viiniä. – Ehkä. Mä en tiedä. Älä katso mua noin.

– Miten?

– Kuin sä tietäisit jotain.

– Mä tiedän jotain.

Jenna laski lasinsa yöpöydälle. Hän katsoi Elsaa, ja hänen silmissään oli jotain, mitä Elsa ei ollut nähnyt niissä koskaan aiemmin kahdeksan kuukauden aikana. Ei hämmennystä. Uteliaisuutta. Jotain kuumaa ja vähän pelokasta.

– Okei, Jenna sanoi. – Okei. Mä sanon nyt jotain, ja sä et saa nauraa.

– Mä en naura.

– Sä naurat aina.

– En tärkeissä kohdissa.

Jenna nielaisi.

– Kun sä kerroit Akista. Siitä, miten se meni alas. Ja taittoi sun housut. – Hän piti tauon. – Mä kuvittelin sen. Ihan tarkasti. Ja sit mä kuvittelin, että se olin mä siinä makuupussissa. Ja sit mä kuvittelin, että… se olit sä. Joka meni alas.

Elsa ei nauranut.

– Ja kun sä kerroit Otosta, Jenna jatkoi nopeammin, kuin olisi pelännyt pysähtyvänsä, – mä kuvittelin, miltä se tuntuu olla se, joka päättää. Joka sanoo “nyt” ja “ei vielä”. Ja kun sä kerroit Mirosta ja banaanista, mä nauroin, mutta mä olin myös… mä oon ollut märkä siitä asti, kun sä sanoit “kahvikoneen ohi”.

Hiljaisuus. Mustarastas lauloi ikkunan takana.

– Mä en oo ikinä, Jenna sanoi. – Siis naisen kanssa. Mä oon ollut kahden pojan kanssa, ja molemmat oli ihan ok, mutta kumpikaan ei ollut… tällasta. Kumpikaan ei ollut tarina.

Elsa laski oman lasinsa. Hän siirtyi sängyllä lähemmäs, niin että heidän polvensa koskivat.

– Mitä sä haluat? hän kysyi hiljaa. – Sano se ääneen. Ja sä voit sanoa ei milloin vaan. Niinku ne sanoi.

Jenna katsoi häntä. Hänen huulensa olivat raollaan.

– Mä haluan, että sä kerrot sen uudestaan, hän sanoi. – Kaiken. Mutta mä haluan, että me kuvitellaan, että se on totta. Että ne on täällä. Kaikki kolme. – Hän piti tauon ja punastui niin, että kaula muuttui punaiseksi. – Ja mä tiedän, että sulla on niitä.

– Mitä?

– Leluja. Mä näin sun laatikon jouluna, kun mä etsin laturia.

– Sä etsit laturia mun yöpöydän laatikosta?

– Se oli hätätilanne. – Jenna nosti katseensa. – Ja mulla on mukana mun omia. Ne on tossa laukussa.

Elsa katsoi Jennan laukkua, joka lepäsi eteisen lattialla. Se oli iso. Paljon isompi kuin tarvitsi ihmisellä, joka tuli juomaan yhden viinipullon.

– Sä suunnittelit tän.

– Mä toivoin tätä. Se on eri asia.

Elsa alkoi nauraa. Hän ei voinut sille mitään. Hän nauroi niin, että sänky tärisi, ja Jenna nauroi myös, punaisena, kasvot käsissään. Kun nauru loppui, he istuivat vastakkain sängyllä, polvet vastakkain, ja kumpikaan ei sanonut mitään.

Sitten Elsa kurotti ja otti Jennan kasvot käsiinsä.

– Kyllä, hän sanoi. – Mä haluan. Ihan hirveästi.

– Ootko varma? Me ollaan parhaat ystävät. Jos tää menee pieleen…

– Me ollaan parhaat ystävät, Elsa sanoi. – Siks tää ei mene pieleen.

Hän suuteli Jennaa.

Jenna päästi pienen äänen, yllättyneen ja kiitollisen, ja painautui häntä vasten. Hänen kätensä tarttuivat Elsan T-paidan helmaan. Ja kun he irrottautuivat, kummankin hengitys oli muuttunut.

– Laukku, Elsa sanoi. – Hae se.

Jenna nousi niin nopeasti, että kompastui sipsipussiin.

Hän toi laukun sängylle ja avasi sen vetoketjun. Elsa kurkisti sisään. Sitten hän katsoi Jennaa.

– Jenna.

– Älä sano mitään.

– Jenna, siinä on…

– Mä tiedän, mitä siinä on.

– Siinä on viisi.

Jenna punastui uudestaan, mutta virnisti.

– Kuusi, hän sanoi. – Yks on sivutaskussa. Ja mä ajattelin… jos meillä on kolme miestä, ja meitä on kaksi…

Elsa avasi oman yöpöytänsä laatikon. Siellä oli kolme lisää.

Ne katsoivat toisiaan. Yhdeksän lelua. Kaksi naista. Kolme miestä, jotka eivät olleet paikalla eivätkä tienneet, että heidät oli juuri kutsuttu.

– Okei, Elsa sanoi. – Nimetään ne.

Osa 2: Yhdeksän lelua

He levittivät ne lakanalle riviin kuin työkalut leikkaussalissa. Elsa sytytti yöpöydän lampun ja sammutti kattovalon, ja huone muuttui lämpimäksi ja keltaiseksi. Avoimesta ikkunasta kuului vielä mustarastas ja kauempaa raitiovaunun kolina.

– Okei, Elsa sanoi ja nosti ensimmäisen. – Tää on Otto.

Se oli lasinen. Hoikka, kirkas ja hieman kaareva, ja sen päässä oli pieni pyöreä nuppi. Se oli kylmä kädessä ja lämpeni hitaasti.

– Miksi Otto? Jenna kysyi.

– Koska se on varovainen. Koska se on aluksi kylmä ja sit se lämpenee. Ja koska se on läpinäkyvä. Siitä näkee kaiken.

Jenna nyökkäsi vakavasti kuin olisi hyväksynyt ehdokkaan.

– Seuraava.

Elsa nosti seuraavan. Se oli violetti ja iso, silikonia, ja sen pohjassa oli imukuppi.

– Miro, Jenna sanoi ennen kuin Elsa ehti. – Ilman muuta Miro.

– Miksi?

– Koska se on iso ja äänekäs ja se haluaa, että kaikki näkee sen. Ja koska siinä on imukuppi. Se tarttuu mihin vaan ja yrittää näyttää rennolta.

– Se on oikeasti aika ujo.

– Niin on Mirokin. Se vaan esittää.

Kolmas oli musta ja uritettu, ja sen kyljessä oli pieni painike ja mukana kaukosäädin, jossa oli kuusi eri kuviota.

– Aki, he sanoivat yhtä aikaa.

– Koska se on tarkka, Elsa sanoi.

– Koska sillä on kaukosäädin, Jenna sanoi. – Ja kuusi eri ohjelmaa. Ja se on varmaan lukenut käyttöohjeen.

Neljäs oli pieni, hopeinen luotivibraattori, sormen pituinen. Jenna nosti sen ja käänsi sitä valossa.

– Ja tää, hän sanoi juhlallisesti, – on Rasmus.

Elsa kaatui selälleen ja nauroi niin, että lelut hyppivät lakanalla.

– Se on pienin.

– Se on pienin ja se pitää kovinta ääntä. Kuuntele. – Jenna painoi painiketta. Pieni hopeinen luoti alkoi surista äänellä, joka kuulosti vihaiselta hyönteiseltä. – Rasmus. Ilman muuta.

– Me ei käytetä Rasmusta.

– Ei ikinä. Rasmus menee laatikkoon. – Jenna sammutti sen ja heitti sen yöpöydän laatikkoon. – Hyvää yötä, Rasmus.

Loput viisi he jättivät nimeämättä. Ne olivat varamiehiä.


Jenna riisui ensin. Hän teki sen nopeasti, kuin hyppäisi kylmään veteen. T-paita, farkut ja rintaliivit, jotka hän heitti lattialle. Sitten hän seisoi sängyn vieressä pelkissä alushousuissa ja katsoi Elsaa, kädet puuskassa rintojen edessä.

– Sun vuoro, hän sanoi. – Mä en seiso tässä yksin.

Elsa riisui. Hitaammin. Hän tiesi, että Jenna katsoi, ja hän antoi Jennan katsoa. Paita pään yli. Shortsit lattialle. Kun hän seisoi Jennan edessä alasti, Jenna laski kätensä rintojensa edestä.

– Sä oot epäreilu, hän sanoi hiljaa. – Sä tiedät sen?

– Mitä?

– Sä oot niinku joku mainos. Ei ihme, että ne juoksi ympäri Helsinkiä.

– Sä oot kauniimpi kuin mä.

– Valehtelija.

– Mä en valehtele tärkeissä kohdissa.

Jenna oli pienempi kuin Elsa, pehmeämpi, ruskeat hiukset ja pisamia olkapäillä, jotka jatkuivat rintojen yläreunaan asti. Elsa kosketti niitä sormenpäillä, yksitellen, kuin olisi laskenut niitä.

– Mitä sä teet?

– Mä huomaan asioita.

– Lopeta huomaaminen ja suutele mua.

Elsa suuteli. Ja tällä kertaa se ei ollut kokeileva. Hän painoi Jennan selälleen sängylle lelujen sekaan, ja Jenna kiljaisi, kun lasinen Otto osui hänen lapaluuhunsa.

– Kylmä!

– Mä sanoin, että se on aluksi kylmä.

– Mä luulin, että se oli metafora!

Elsa siirsi Oton sivuun ja jatkoi suutelemista. Jennan kaula. Solisluut. Rinnat, joiden nännit olivat jo kovat, ja kun Elsa otti toisen suuhunsa, Jenna päästi äänen, joka sai Elsan tuntemaan sen omassa vatsassaan.

– Kerro, Jenna kuiskasi. – Kerro taas. Otto.

Elsa nosti päänsä. Hän otti lasisen Oton käteensä ja lämmitti sitä kämmenissään.

– Puoli kolme yöllä, hän kuiskasi. – Kaikki nukkuu. Rasmus kuorsaa. Ja Otto lukee Rustin dokumentaatiota makuupussissaan ikkunan vieressä. Ja mä ryömin sen luo, ja se pudottaa puhelimen naamalleen.

Jenna nauroi hengästyneesti.

– Ja mä kysyn, saanko tulla viereen. Ja se sanoo “joo”. Ja sen ääni pettää. Ja se sanoo sen uudestaan.

Hän veti Jennan alushousut alas. Jenna nosti lantiotaan auttaakseen. Hän oli märkä, Elsa näki sen yöpöydän lampun valossa, märkä ja punoittava ja valmis.

– Saanko? Elsa kysyi.

– Kysyitkö sä noin Otolta?

– Otto kysyi multa. Ja mä kysyn sulta.

– Kyllä. Kyllä, Elsa, ja jos sä kysyt vielä kerran, mä huudan.

Elsa liu’utti lasisen Oton hitaasti Jennan sisään.

Jenna henkäisi. Lasi oli nyt lämmin, liukas ja sileä, ja se meni sisään helposti. Elsa piti sitä siinä hetken, liikkumatta, kuin olisi antanut Jennan tottua siihen, kuten hän oli antanut Oton tottua.

– Se on kaareva, Jenna kuiskasi. – Se osuu…

– Mä tiedän. Mä valitsin sen siksi.

Elsa alkoi liikuttaa sitä. Hitaasti, lyhyitä vetoja, nupin kaartuessa ylöspäin, ja Jenna tarttui lakanoihin.

– Ja se on Otto, Elsa kuiskasi. – Ja se on niin varovainen. Se ei uskalla liikkua. Mä joudun opettamaan sitä. Hitaasti. Kevyesti. Ja se oppii nopeasti, koska se on aina oppinut nopeasti.

Hän liikutti lasia nopeammin. Jennan lantio nousi patjalta vastaan.

– Ja kun mä tuun, Elsa kuiskasi, – se katsoo mua kuin se näkis ihmeen. Ja se on niin lähellä. Niin lähellä. Ja mä sanon “ei vielä”.

– Älä sano mulle “ei vielä”, Jenna voihki. – Älä uskallakaan.

– En sano. Sä et oo Otto.


Mutta Jenna ei tullut vielä. Elsa veti lasisen Oton hitaasti ulos ja laski sen lakanalle. Jenna valitti ääneen.

– Miks sä lopetit?

– Koska nyt on Akin vuoro.

Elsa ei ottanut mustaa, uritettua lelua. Hän laskeutui sängyllä alemmas, Jennan jalkojen väliin, ja katsoi ylöspäin pitkin hänen vartaloaan.

– Aki kysyi, saako se mennä alas, hän sanoi. – Ihan suoraan. Kukaan ei ollut ikinä kysynyt multa sitä noin.

– Ja sä sanoit kyllä.

– Mä sanoin kyllä. – Elsa piti tauon. – Saanko mä mennä alas, Jenna?

Jenna katsoi häntä. Hänen silmänsä olivat märät ja tummat.

– Kukaan ei oo ikinä kysynyt multakaan, hän kuiskasi. – Kyllä. Ole hyvä. Kyllä.

Elsa ei ollut koskaan tehnyt sitä kenellekään. Mutta hän tiesi tarkalleen, mitä Aki oli tehnyt hänelle, ja hän oli ajatellut sitä joka yö viikon ajan. Hän teki sen täsmälleen samoin.

Pitkä veto alhaalta ylös, sitten pysähdys juuri ennen klitorista. Uudestaan. Kolmannella kerralla hän kosketti sitä, pelkällä kielenkärjellä, ja Jennan lantio nousi patjalta. Elsa painoi sen kämmenellään alas, kuten Aki oli tehnyt hänelle, ja jatkoi.

Jenna maistui suolaiselta ja makealta ja täysin uudelta. Elsa kuunteli hänen hengitystään ja muutti rytmiään sen mukaan. Vähän nopeammin. Vähän kovemmin. Ei, liikaa, takaisin. Hän otti mustan, uritetun Akin lakanalta ja liu’utti sen Jennan sisään, kytki päälle pienimmälle tehoille ja jatkoi kielellä.

– Voi luoja, Jenna sanoi. – Voi luoja, voi luoja, Elsa…

– Aki ei puhu, Elsa sanoi hänen reittään vasten. – Aki vaan tekee.

Hän painoi kaukosäätimestä kolmanteen kuvioon. Aaltoileva. Hän tunsi värinän Jennan sisällä omaa kieltään vasten.

Jenna tuli kovaa ja kauan. Hän huusi Elsan nimeä, sitten Akin, sitten jotain, mikä ei ollut nimi ollenkaan. Hänen reitensä puristuivat Elsan päätä vasten niin, että Elsan korvat soivat. Elsa ei lopettanut ennen kuin Jenna tönäisi hänen otsaansa ja sanoi “okei, okei, okei, mä kuolen”.

Elsa sammutti Akin ja veti sen ulos. Hän nousi ylös Jennan viereen ja katsoi häntä. Jenna makasi silmät kiinni ja hengitti kuin olisi juossut maratonin.

– Sä huusit Akin nimeä, Elsa sanoi.

– Mä tiedän.

– Ja sitten jotain, mikä kuulosti sanalta “mustikka”.

– Mä en muista mitään. Älä puhu mulle. Mä oon kuollut.

Hän avasi silmänsä ja katsoi Elsaa, ja hänen kasvoillaan oli hymy, joka levisi hitaasti joka suuntaan.

– Mä ymmärrän nyt, hän sanoi. – Miks ne juoksi ympäri Helsinkiä.


– Sun vuoro, Jenna sanoi, kun hän pystyi taas istumaan. – Ja nyt mä päätän.

– Sä?

– Mä. Sä oot päättänyt koko vapun. Nyt sä makaat ja mä teen. Ja sä et saa sanoa “ei vielä”.

Elsa katsoi häntä pitkään. Sitten hän kävi selälleen sänkyyn ja levitti kätensä.

– Okei, hän sanoi. – Päätä.

Jenna otti violetin Miron. Hän käänsi sitä käsissään ja kokeili imukuppia sängynpäätyyn. Se tarttui. Hän veti sitä. Se irtosi poksahtaen ja lensi kaaressa seinään, kimposi siitä ja putosi lattialle kuin kuollut kala.

Kumpikin katsoi sitä.

– Se yritti näyttää rennolta, Jenna sanoi.

– Se on Miro, Elsa sanoi, ja he nauroivat niin, että naapurin seinältä kuului kopautus.

Jenna nosti Miron lattialta, huuhteli sen kylpyhuoneessa ja palasi. Hän otti liukuvoidepullon yöpöydältä ja puristi sitä. Se pursui liian kovaa ja roiskui hänen ranteelleen, Elsan vatsalle ja lakanalle.

– Ups.

– Ei se mitään.

– Mä oon uusi tässä.

– Sä oot tosi hyvä tässä.

Jenna levitti voidetta violettiin silikoniin, ja sitten Elsan päälle, sormillaan, hitaasti. Elsa sulki silmänsä. Jennan sormet olivat varovaiset ja uteliaat, ja ne liukuivat hänen häpyhuuliaan pitkin ja kiersivät klitorista kerran ja jatkoivat alas.

– Miro, Jenna sanoi ja painoi violetin kärjen Elsan sisäänkäyntiä vasten, – oli neitsyt. Ja se oli harjoitellut banaanilla. Ja nyt se on täällä.

Hän työnsi sen sisään. Hitaasti. Se oli iso, paljon isompi kuin lasinen Otto, ja Elsa tunsi venymisen ja täyteyden ja henkäisi.

– Okei?

– Okei. Enemmän kuin okei.

– Ja Miro on kömpelö, Jenna jatkoi ja alkoi liikuttaa sitä, – ja se tekee kaiken vähän liian kovaa, ja sen pitää opetella, mutta se on sinnikäs. Se on niin sinnikäs. Se ei luovuta.

Hän liikutti sitä pidempiä vetoja. Elsa tarttui päätyyn.

– Ja Elsa, Jenna sanoi, ja hänen äänensä muuttui. Matalammaksi. – Miro ei ollut yksin. Muistatko? Otto oli siellä myös. Samassa huoneessa. Kymmenen metrin päässä.

Hän otti lasisen Oton lakanalta.

Elsa avasi silmänsä ja katsoi häntä.

– Jenna…

– Mä kysyn. – Jenna piti lasista kädessään. Hänen poskensa olivat taas punaiset, mutta hänen katseensa oli vakaa. – Saanko mä laittaa Oton peppuun? Samaan aikaan. Hitaasti. Ja sä sanot heti, jos se ei käy.

Elsa nielaisi. Hän oli kokeillut sitä kerran yksin, kauan sitten, eikä kenenkään kanssa.

– Kyllä, hän sanoi. – Hitaasti. Ja paljon voidetta.

– Paljon voidetta, Jenna toisti ja puristi pulloa. Tällä kertaa se ei roiskunut.

Hän piti violetin Miron paikallaan Elsan sisällä, ja liu’utti lasisen Oton kärjen alemmas, voidetta sen päällä ja voidetta Elsan päällä, ja painoi peppua vasten. Kevyesti. Odotti. Painoi uudestaan.

– Hengitä, Jenna kuiskasi. Se oli sama sana, jonka Elsa oli kuiskannut Otolle.

Elsa hengitti. Lasi liukui sisään, sentti kerrallaan, kapea kärki ensin ja sitten kaarevampi runko, ja hän tunsi sen kaiken. Kaksi täyteyttä samaan aikaan, toinen iso ja pehmeä, toinen kova ja sileä, ja niiden välissä ohut seinämä, jonka läpi ne painoivat toisiaan vasten. Pillussa ja pepussa.

Ääni, joka häneltä pääsi, oli pitkä ja käheä. Hän ei ollut koskaan kuullut itsensä päästävän sellaista ääntä.

– Okei? Jenna kysyi heti.

– Älä lopeta, Elsa sanoi. – Jenna. Älä lopeta.

Jenna ei lopettanut.

Hän liikutti niitä vuorotellen. Ensin Miro, pitkä veto ulos ja sisään, sitten Otto, lyhyempi ja varovaisempi. Sitten yhtä aikaa, samaan suuntaan, ja Elsa näki tähtiä katossa.

– Otto ja Miro, Jenna kuiskasi. – Kumpikaan ei tiedä toisesta. Kumpikin luulee olevansa ainoa. Ja nyt ne on molemmat sussa yhtä aikaa, eikä kumpikaan tiedä.

– Jenna…

– Ja Aki katsoo. – Jenna kurotti kaukosäätimeen, joka oli lakanalla. Hän painoi mustan, uritetun Akin päälle ja laski sen Elsan klitorikselle, ulkopuolelle, värisemään. – Aki katsoo kaiken. Aki tietää. Aki laskee.

Elsa tuli.

Se oli erilainen kuin mikään, mitä hän oli tuntenut. Se alkoi kaikkialta yhtä aikaa: sisältä ja syvältä ja ulkoa, ja kaikki ne puristuivat yhteen kuin kolme aaltoa, jotka kohtaavat. Hänen vartalonsa kaartui patjalta, ja hän huusi. Ei mitään nimeä. Vain ääntä, pitkää ja korkeaa, ja naapurin seinältä kuului taas kopautus, ja kumpikaan ei kuullut sitä.

Jenna piti lelut paikallaan, kunnes aallot hellittivät. Sitten hän veti ne ulos hyvin varovasti, ensin lasisen ja sitten violetin, ja sammutti Akin ja kaatui Elsan viereen.

He makasivat siinä. Lelut ympärillä lakanalla kuin taistelun jälkeen. Hiki iholla. Mustarastas oli lakannut laulamasta.

– Mitä, Jenna sanoi hiljaa, – helvettiä me just tehtiin.

– Mä en tiedä, Elsa sanoi. – Mut mä haluan tehdä sen uudestaan.

– Nyt?

– Viiden minuutin päästä.

– Mun vuoro sit, Jenna sanoi. – Ja mä haluan… mä haluan kokeilla sitä samaa. Molemmat. Mut sä päätät tällä kertaa.


Kello oli kolme yöllä, kun he lopulta nukahtivat. Lelut olivat pestyinä kylpyhuoneen pyyhkeellä rivissä kuin sotilaat. Lakanat oli vaihdettu kerran. Naapuri oli kopauttanut neljä kertaa. Lasinen Otto oli kulkenut kummankin sisällä kahdesti, ja violetti Miro oli lentänyt seinään vielä kerran.

Rasmus pysyi laatikossa koko yön.

Aamulla Elsa heräsi siihen, että Jenna istui sängyn reunalla hänen T-paidassaan ja joi kahvia. Ikkunasta paistoi aurinko. Kumpulan puut olivat vihreämmät kuin eilen.

– Huomenta, Jenna sanoi.

– Huomenta.

– Me ollaan edelleen parhaat ystävät.

– Me ollaan edelleen parhaat ystävät.

– Hyvä. – Jenna joi kahvia. – Koska mulla on idea.

Elsa nousi istumaan. Hän tunsi itsensä kipeäksi paikoista, joista ei ollut tiennyt, että niitä voi särkeä. Hyvällä tavalla.

– Millainen idea?

Jenna katsoi häntä kahvikupin yli. Hänen silmissään oli taas se ilme, sama kuin eilen illalla ennen kuin hän oli tunnustanut laukun sisällön.

– Juhannus, hän sanoi. – Pete kertoi eilen kurssin Slackissa, että sen setä omistaa vanhan leirikeskuksen Päijänteen rannalla. Se on tyhjä koko juhannuksen. Siellä on nukkumasali, kaksi saunaa, suihkutilat ja parvi.

– Ja?

– Ja mä ajattelin, Jenna sanoi, – että kolme miestä, jotka ei tiedä toisistaan, ja kaksi naista, jotka tietää kaiken, ja neljä päivää, on aika hyvä yhtälö.

Osa 3: Toukokuu, kesäkuu ja kaksi yötä

Tiimi 7:n ensimmäinen standup oli maanantaina kello yhdeksän nolla nolla, kolmannen kerroksen pienessä ryhmätyöhuoneessa, jonka ikkunasta näkyi parkkipaikka ja yksi surullinen koivu.

Vastuuopettaja oli antanut ohjeet: jokainen kertoo vuorollaan kolme asiaa. Mitä tein eilen, mitä teen tänään, mikä on esteenä. Kaksi minuuttia per henkilö. Ei enempää.

Miro aloitti, koska Miro aloitti aina.

– Eilen mä… – Hän pysähtyi. Hän katsoi Elsaa. Hän katsoi pöytää. – Eilen mä asensin kehitysympäristön. Tänään mä alan tehdä käyttöliittymää. Esteenä on… ei mitään. Ei yhtään mitään. Kaikki on hyvin.

– Sä punastut, Aki sanoi.

– Täällä on kuuma.

– Täällä on kahdeksantoista astetta. Mä tarkistin termostaatin.

Otto jatkoi. Hän puhui suoraan pöydälle eikä nostanut katsettaan kertaakaan.

– Eilen mä… tein tietokantaskeeman. Tänään mä teen sen uudestaan, koska se oli väärin. Esteenä on se, että mä en nukkunut kunnolla.

– Miksi et? Miro kysyi.

Otto katsoi Elsaa. Puoleksi sekunniksi. Sitten hän katsoi pöytää taas.

– Mä luin dokumentaatiota, hän sanoi.

Elsa kertoi omansa. Hän puhui tasaisesti ja ammattimaisesti ja katsoi jokaista heistä vuorotellen silmiin, ja kukaan heistä ei pystynyt katsomaan takaisin kauempaa kuin sekunnin. Paitsi Aki.

Aki kertoi omansa viimeisenä.

– Eilen mä tein projektisuunnitelman. Se on jaetussa kansiossa, kahdeksantoista sivua, värikoodattu. Tänään mä teen riskianalyysin. Esteenä… – Hän piti tauon ja katsoi Elsaa suoraan. – Ei esteitä. Kaikki tiedossa olevat riskit on tunnistettu.

Huoneessa oli hiljaista. Miro katsoi Akia. Otto katsoi Akia. Elsa katsoi Akia.

Aki katsoi kelloaan.

– Kahdeksan minuuttia, kolmekymmentä sekuntia, hän sanoi. – Me ylitettiin aikataulu.


Ensimmäinen yö Oton kanssa oli toukokuun puolivälissä, keskiviikkona, sateisena. Otto tuli Kumpulaan suoraan kirjastosta, reppu täynnä kirjoja, joita hän ei ollut lainannut vaan joita hän kantoi mukanaan, koska ei uskaltanut jättää niitä minnekään.

Elsa oli kysynyt häntä viestillä. Haluutko tulla? Ei mitään erityistä. Mä teen pastaa.

Otto oli vastannut kolmessa sekunnissa. Joo. Ja sitten kahden minuutin päästä: Siis joo kiitos. Tuun. Mitä mä tuon?

Ei mitään. Paitsi älä tuo munkkia. Mä oon syöny kaks viikossa.

He söivät pastaa sängyllä, koska Elsan yksiössä ei ollut pöytää, jonka ääreen kaksi mahtuisi. Otto kertoi Rustista ja siitä, miksi muistinhallinta on kaunista. Elsa kuunteli. Ja kun he olivat syöneet, Otto laski lautasensa lattialle ja katsoi häntä ja sanoi:

– Elsa. Mä haluun sanoa yhden asian ennen kuin mitään tapahtuu.

– Okei.

– Mä en oo hölmö. – Hän nielaisi. – Mä tiedän, että sä et oo mun tyttöystävä. Ja mä en pyydä sitä. Mä vaan… mä haluun olla tässä, kun sä haluat. Ja kun sä et halua, se on ok. Ihan oikeasti. Mä en tuu itkemään sun oven taakse.

Elsa katsoi häntä pitkään. Otto istui sängyn reunalla kädet polvilla, silmälasit vähän vinossa, ja odotti.

– Sä oot fiksumpi kuin moni muu, hän sanoi.

– Mä oon koodari. Mä luen speksit ennen kuin mä alan.

– Mitkä on speksit?

– Että tää on hyvä. – Otto punastui, mutta katsoi häntä silmiin. – Että tää on tosi hyvä.

Elsa veti hänet syliinsä.

Se yö oli hidas ja lämmin ja täynnä naurua. Otto oli oppinut vapusta lähtien. Hän kysyi edelleen ennen jokaista uutta asiaa, mutta nyt hänen äänensä ei pettänyt. Hän löysi Elsan klitoriksen ensimmäisellä yrittämällä. Ja kun hän tuli, Elsan sisällä, kondomi paikallaan, hän sanoi Elsan nimen niin, että se kuulosti kiitokselta.

Toinen yö oli kesäkuun alussa. Aurinko ei enää laskenut kunnolla, ja Elsan yksiö oli valoisa vielä keskiyöllä. He eivät vetäneet verhoja. Otto makasi hänen vieressään jälkeenpäin ja katsoi kattoa.

– Mä ajattelin yhtä asiaa, hän sanoi.

– Mitä?

– Että tää on paras juttu, mitä mulle on tapahtunut. Ja se on ok, että se ei oo enempää. Mä haluun vaan, että sä tiedät, että mä tiedän sen.

– Mä tiedän, että sä tiedät.

– Hyvä. – Otto käänsi päätään ja katsoi häntä. – Ja jos sä joskus haluat jotain muuta, tai jonkun muun, se on myös ok. Mä en kysy.

Elsa katsoi häntä. Hänen rinnassaan liikkui jotain.

Hän ei tiedä. Hän ei tiedä Mirosta eikä Akista. Ja silti hän sanoo sen.

– Otto.

– Mm?

– Sä oot tosi hyvä ihminen.

– Mä tiedän, Otto sanoi ja hymyili kattoon. – Se on mun ainoa juttu.


Aki pyysi häntä kahville kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Ei viestillä, vaan standupin jälkeen, kun Miro ja Otto olivat jo lähteneet.

– Viisi minuuttia, hän sanoi. – Kahvio.

Kahvio oli tyhjä. Kesä oli alkanut, ja suurin osa opiskelijoista oli jo lähtenyt. Aki osti kaksi kahvia ja istui Elsaa vastapäätä ja katsoi häntä.

– Mä lupasin, että mä teen omat sääntöni, hän sanoi. – Mulla on vaan yks.

– Kerro.

– Mulle ei valehdella. Jos mä kysyn, sä vastaat totuudenmukaisesti. Sä saat olla vastaamatta. Mutta sä et saa valehdella.

Elsa mietti. Se oli enemmän kuin moni oli koskaan pyytänyt häneltä. Ja vähemmän.

– Okei, hän sanoi. – Sovittu.

Aki nyökkäsi. Hän joi kahviaan.

– Sitten mä kysyn. Onko Otto se, joka voitti?

– On.

– Onko Miro kolmas?

Elsa oli hiljaa hetken.

– On.

Aki nyökkäsi taas. Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään. Ei vihaa, ei pettymystä. Vain jotain, mikä muistutti tyytyväisyyttä siitä, että laskelmat pitivät.

– Tietääkö ne?

– Ei. Ne luulee olevansa ainoita.

– Aiotko sä kertoa niille?

– Joskus. Kun on oikea hetki.

– Ok. – Aki laski kuppinsa pöydälle. – Mä en kerro niille. Se ei kuulu mulle. Mutta jos sä joskus teet jotain sellaista uudestaan, mä haluan tietää etukäteen, että muitakin on. Ennen kuin mitään tapahtuu. Ei jälkikäteen.

– Se on reilua.

– Se on mun sääntö. – Aki nousi. Hän katsoi Elsaa vielä kerran. – Ja Elsa. Mä otan riskianalyysiin uuden kohdan.

– Minkä?

– “Tiimin kemia.” Mä arvioin sen todennäköisyydeksi korkea ja vaikutukseksi tuntematon.

Hän käveli pois. Elsa istui yksin tyhjässä kahviossa ja nauroi kahvikuppiinsa.


Miro kysyi häntä kahville toukokuun lopussa. Hän teki sen ryhmätyöhuoneen ovella kovalla äänellä, niin että koko käytävä kuuli, ja punastui heti perään.

– Siis kahville. Ihan kahville. Projektista.

– Projektista, Elsa toisti.

– Käyttöliittymästä. Mä tarviin palautetta väreistä.

Hän oli tehnyt sovelluksen käyttöliittymän keltaiseksi. Kirkkaan keltaiseksi, kumiankan väriseksi, ja jokaisen painikkeen kulmassa oli pieni ankka. Aki oli katsonut sitä standupissa pitkään ja sanonut: “Se on rohkea ratkaisu.” Otto oli sanonut: “Mä tykkään ankoista.” Elsa ei ollut sanonut mitään, koska hän ei ollut pystynyt lopettamaan nauramista.

Kahviossa Miro kertoi väreistä viisi minuuttia. Sitten hän lopetti kesken lauseen ja katsoi pöytää.

– Elsa. Saanko kysyä yhden asian?

– Saat.

– Onks sulla ja Akilla joku juttu?

Elsa ei liikahtanut.

– Miksi sä kysyt?

– Koska se katsoo sua standupeissa. Ja sä katsot sitä takaisin. Ja kukaan muu ei katso sua takaisin. Mä en katso, koska mä en pysty. Otto ei katso, koska Otto ei katso ketään. – Hän piti tauon. – Mä en oo mustasukkainen. Tai mä oon, vähän. Mut mulla ei oo siihen oikeutta. Sä sanoit, ettet lupaa mitään.

Elsa katsoi häntä pitkään. Miro istui siinä keltaisen ankkasovelluksensa kanssa, ja hänen kasvonsa olivat avoimemmat kuin kenenkään muun, jonka Elsa tunsi.

– Mä en lupaa mitään, hän sanoi hiljaa. – Mutta mä en oo kenenkään tyttöystävä, Miro. En kenenkään. Ja se on hyvä niin.

Miro nyökkäsi hitaasti.

– Ok. Se on reilua.

– Ja Miro.

– Niin?

– Ne ankat on tosi hyviä.

Miron kasvoille levisi se sama hillitön virne kuin Kaivopuistossa huovan alla.

– Mä tiesin, hän sanoi. – Mä tiesin, että joku ymmärtää.


Pete lähetti Slackiin viestin kesäkuun toisella viikolla.

Pete Hämäläinen: JUHANNUS!!! Setäni Haukkaniemen leirikeskus Padasjoella on tyhjä torstaista sunnuntaihin. Päijänteen ranta, 2 saunaa, iso nukkumasali, parvi, laituri, soutuvene, kokkopaikka. Max 14 henkeä. Ilmoittautuminen tähän ketjuun. Säännöt: ei rikota mitään, ei sytytetä mitään muuta kuin kokko, eikä kukaan oksenna setäni soutuveneeseen. Setäni lukee Slackia. (Ei lue. Mutta se tietää.)

Kahdessa tunnissa ketjuun ilmoittautui kaksitoista.

Elsa luki listan sängyllään. Jenna istui hänen vieressään ja luki olan yli.

– Pete, Rasmus, Linnea, Tuukka, Otto, Miro, Aki, Jenna, Elsa, ja ne kolme Tuukan kaveria, joiden nimiä kukaan ei muista, Jenna luki. – Kaksitoista.

– Kaikki kolme tulee.

– Totta kai kaikki kolme tulee. – Jenna kääntyi häneen päin. – Okei. Suunnitelma. Sano se ääneen. Kirjoita se ylös. Sä tykkäät kirjoittaa asioita ylös.

Elsa otti muistivihon yöpöydältä. Hän avasi sen tyhjältä sivulta ja kirjoitti ylös otsikon: Juhannus.

– Yks, hän sanoi ja kirjoitti. – Ei palkintoja. Tää ei oo kilpailu. Se oli vappuna, ja se oli hauska, mut nyt ei.

– Hyväksytty.

– Kaks. Me puhutaan jokaisen kanssa erikseen. Rauhassa. Me kerrotaan, mitä me ehdotetaan, ja ne saa sanoa ei, eikä siitä tule mitään draamaa.

– Ja mitä me ehdotetaan?

Elsa katsoi häntä.

– Sä tiedät mitä.

– Mä haluun kuulla sen sun suusta.

Elsa kirjoitti. Hitaasti, niin että Jenna näki joka kirjaimen.

Kolme. Me otetaan kukin vuorollaan käsittelyyn. Molemmat yhtä aikaa. Käsillä.

Neljä. Ne ei saa koskea meihin. Ei ollenkaan. Ne saa vaan ottaa vastaan.

Viisi. Jos ne suostuu, ne saa sitä joka päivä. Useita kertoja. Eri paikoissa.

Jenna luki sen. Hänen poskensa alkoivat punoittaa.

– Kuusi, hän sanoi ja otti kynän Elsan kädestä. Hän kirjoitti: Kukaan muu ei saa tietää. Eikä nähdä.

– Seitsemän, Elsa sanoi ja otti kynän takaisin. Kukaan ei ole humalassa. Kaikki sanoo kyllä ääneen. Joka kerta voi sanoa seis.

– Kahdeksan. – Jenna otti kynän taas. Hänen kätensä tärisi vähän. Ne ei tiedä toisistaan. Paitsi Aki. Aki tietää.

Elsa katsoi viimeistä riviä pitkään.

– Aki haluaa tietää etukäteen, hän sanoi. – Se on sen sääntö.

– Okei. Akille me kerrotaan. Etukäteen. Että on muitakin.

– Ja Otolle ja Mirolle?

Jenna mietti.

– Juhannusyönä, hän sanoi. – Finaali. Me kerrotaan niille yksitellen. Ja kysytään, haluaako ne… yhtä aikaa. Kaikki kolme. Jossain, missä kukaan ei näe.

– Parvi.

– Parvi.

Elsa kirjoitti viimeisen rivin.

Yhdeksän. Juhannusyö. Parvi. Jos kaikki suostuu.

Hän sulki vihon. He istuivat sängyllä vierekkäin ja katsoivat sitä.

– Me ollaan ihan hulluja, Jenna sanoi.

– Me ollaan insinöörejä.

– Ei vielä.

– Ei vielä, Elsa myönsi. – Mut joskus.


Juhannusta edeltävänä keskiviikkona Elsa lähetti kolme viestiä. Hän kirjoitti ne kaikki samalla tavalla, sanatarkasti, kuten vappuyönä.

Torstaina kun me ollaan perillä. Laituri. Tuu yksin. Mä ja Jenna halutaan jutella sun kanssa jostain.

Vain kellonaika vaihteli. Otolle kello 17. Akille kello 18. Mirolle kello 19. Hän lähetti ne viiden minuutin välein, ettei kukaan saisi niitä yhtä aikaa ja kysyisi ryhmächatissa.

Otto vastasi ensimmäisenä. Okei. Tuun. Onks jotain sattunut?

Ei. Ei mitään pahaa.

Ok. 😅

Miro vastasi toisena. Jenna myös?? Ok. Tuun. Mitä se on? Onks se joku yllätys? Mä tykkään yllätyksistä.

Sä näet.

Aki vastasi viimeisenä, puolen tunnin päästä.

Mä oon kello 18. Mä veikkaan, että Otto on kello 17 ja Miro kello 19, jos sä lähetit ne samassa järjestyksessä kuin vappuna. Mä oon keskellä.

Elsa tuijotti puhelintaan.

Sitten hän näytti sen Jennalle.

Jenna luki sen ja nosti katseensa.

– Miten se…?

– Mä en tiedä, Elsa sanoi. – Mut se on oikeassa.

Hän kirjoitti vastauksen. Poisti sen. Kirjoitti uudestaan.

Kello 18. Sä oot oikeassa. Ja mä kerron sulle kaiken etukäteen, kuten lupasin.

Vastaus tuli heti.

Kiitos. Riskianalyysi päivitetty.

Ja sitten, minuutin päästä:

Tuon muuten kylmälaukun. Juhannuksena tarvitaan jäitä.

Osa 4: Laituri

Haukkaniemen leirikeskus oli rakennettu vuonna 1962, ja se näkyi kaikessa.

Päärakennus oli punainen hirsitalo, jossa oli iso ruokasali, pitkät puupöydät ja seinällä kehystetty kuva joltain partioleiriltä, jossa kaikki näyttivät hyvin vakavilta. Ruokasalin päällä oli parvi, jonne noustiin jyrkkiä puutikkaita pitkin, ja jossa oli kuusi vanhaa patjaa ja katto niin matalalla, että siellä sai olla vain kyykyssä tai makuulla. Ruokasalin takana oli nukkumasali: neljätoista kerrossängyn paikkaa kahdessa rivissä, seinillä naulakot ja ikkunat järvelle.

Rannassa oli kaksi saunaa. Iso rantasauna pukuhuoneineen ja pesuhuoneineen, jossa oli kolme suihkua rivissä ja puuovi saunaan. Ja pieni savusauna, jota Pete kielsi käyttämästä, koska “setä sanoo, että se on temperamenttinen”. Laituri ulottui kolmekymmentä metriä Päijänteelle, ja sen päässä oli penkki.

– Täällä ei oo kuuluvuutta, Tuukka valitti heti ensimmäisenä. – Mä en saa yhteyttä Spotifyyn.

– Se on maaseutua, Pete sanoi. – Täällä kuunnellaan luontoa.

– Mä en tiedä, miten luontoa kuunnellaan.

– Linnea tietää, Pete sanoi.

Linnea nosti puhelimensa. Hänen lintusovelluksensa oli kehittynyt keväästä. Se tunnisti nyt kolmesataa lajia ja Tuukan syntikkamusiikin enää vain kahdeksi tikkalajiksi.

– Pajulintu, hän sanoi. – Peippo. Ja tuolla jossain on käki.

– Mitä se tarkoittaa? Tuukka kysyi.

– Että sä et oo yksin.

Kaksitoista ihmistä, kaikki kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenneljän ikävuoden väliltä ja kaikki samalta tietotekniikan kurssilta tai sen liepeiltä, purki autoista ruokaa, juomaa, makuupusseja ja Tuukan kaiuttimen. Rasmus kantoi kolmea olutlaatikkoa yhtä aikaa, koska joku katsoi. Miro auttoi häntä, koska Miro auttoi aina, ja pudotti yhden laatikon pihan nurmikolle. Aki kantoi sinisen kylmälaukun suoraan rantasaunan pukuhuoneeseen ja laittoi sen nurkkaan.

Elsa näki sen. Hän ei kysynyt.

Hän ja Jenna valitsivat nukkumasalista kaksi vierekkäistä alasänkyä oven vierestä. Jenna pudotti reppunsa lattialle, ja siitä kuului ääni, jota Elsa ei ollut kuullut sitten Kumpulan.

– Jenna.

– Älä.

– Sä toit…

– Mä toin varmuuden vuoksi.

– Säännöissä lukee “käsillä”.

– Säännöt on suuntaa antavia. – Jenna virnisti. – Ja ne on meitä varten. Ei niitä varten.


Kello seitsemäntoista nolla nolla Otto seisoi laiturin päässä ja katsoi järvelle.

Hän oli tullut viisi minuuttia etuajassa. Hänellä oli päällään villapaita, vaikka oli lämmin, koska hän ei ollut tiennyt, mitä laiturille kuuluu pukea. Kun Elsa ja Jenna kävelivät laituria pitkin häntä kohti, hän kääntyi ja hänen kasvonsa kävivät läpi kolme ilmettä peräkkäin: helpotuksen, hämmennyksen ja kauhun.

– Jenna, hän sanoi. – Moi. Moi, Elsa.

– Moi, Otto.

He istuivat laiturin penkille. Elsa keskellä, Jenna toisella puolella, Otto toisella. Järvi oli tyyni, ja sen pinnalla heijastui ilta-aurinko, joka ei laskisi ennen yhtätoista.

– Otto, Elsa sanoi. – Jenna tietää.

Otto jähmettyi.

– Tietää mitä?

– Kaiken. Vapusta. Ja meistä.

Otto katsoi Jennaa. Jenna katsoi Ottoa ja hymyili. Hänen hymynsä oli lämmin ja vähän ilkikurinen.

– Älä huoli, hän sanoi. – Se on mun paras ystävä. Mä en kerro kenellekään. Ja mä ajattelin, että sä olit tosi söpö, kun sä sanoit “joo, haluun” kahdesti.

Oton kasvot muuttuivat tomaatin värisiksi.

– Se… se kerto…

– Kaiken, Jenna sanoi. – Myös sen, että sä toit munkin. Ihan oikean. Viimeisellä metrolla.

Otto peitti kasvonsa käsillään. Elsa laski kätensä hänen olalleen.

– Otto. Me halutaan ehdottaa sulle jotain. Juhannukseksi. Ja sä saat sanoa ei, eikä siitä tule mitään. Me ollaan edelleen kavereita, ja tiimissä, ja kaikki on ok.

Otto laski kätensä. Hän katsoi heitä kumpaakin vuorotellen.

– Okei, hän sanoi hitaasti. – Mitä?

Elsa kertoi. Hän puhui hiljaa ja selkeästi, kuin olisi lukenut speksiä. Ei palkintoja. Me otetaan sut käsittelyyn, molemmat yhtä aikaa, käsillä. Joka päivä, useita kertoja, eri paikoissa, kun tilaisuus tulee. Kukaan muu ei saa tietää. Sä et saa koskea meihin. Sä saat vaan ottaa vastaan. Ja sä voit sanoa seis milloin vaan, ja se on koko lause.

Otto kuunteli liikkumatta. Kun Elsa oli lopettanut, hän oli hiljaa pitkään.

– Mä en saa koskea teihin, hän toisti.

– Et.

– Ollenkaan?

– Et ollenkaan. Se on se juttu. Sä vaan makaat ja otat vastaan.

– Ja te… molemmat?

– Molemmat, Jenna sanoi.

Otto katsoi järvelle. Pajulintu lauloi jossain rannalla.

– Saanko mä kysyä yhden asian?

– Saat.

– Miksi mä?

Elsa ja Jenna katsoivat toisiaan.

– Koska sä oot hyvä ihminen, Elsa sanoi. – Ja koska sä kysyt aina. Ja koska sä sanoit, että se on ok, vaikka tää ei oo enempää.

Otto nielaisi. Hän katsoi heitä kumpaakin vuorotellen ja sanoi sen ääneen, selkeästi, kuin olisi halunnut, että pajulintukin kuulee:

– Kyllä. Mä haluan. Mä suostun kaikkiin sääntöihin. Mä en koske teihin.

– Ja sä sanot seis, jos jotain.

– Mä sanon seis, jos jotain. – Hän piti tauon. – Mä tuskin sanon.


Aki tuli laiturille kello kahdeksantoista nolla nolla, täsmälleen. Hän istui penkille ja katsoi heitä kumpaakin.

– Jenna tietää, hän sanoi. Se ei ollut kysymys.

– Tietää, Elsa sanoi.

– Hyvä. Se selittää yhden riskianalyysin poikkeaman. – Hän katsoi Jennaa. – Sä katsoit vappuna. Ja sä katsoit Kaivopuistossa. Ja sä katsoit Kalliossa.

– Mä katson aina, Jenna sanoi. – Se on mun juttu.

– Mä tiedän. Se on myös mun juttu.

He katsoivat toisiaan hetken kuin kaksi kissaa, jotka arvioivat toisiaan. Sitten Jenna hymyili, ja Akin suupieli nytkähti.

– Okei, Aki sanoi. – Kerro.

Elsa kertoi. Samat sanat. Ei palkintoja, käsillä, molemmat, joka päivä, eri paikoissa, ei kosketa meihin, sano seis milloin vaan. Ja sitten hän lisäsi sen, minkä hän oli luvannut.

– Ja Aki. Sä et oo ainoa. On muitakin. Otto ja Miro. Ne ei tiedä toisistaan eikä susta. Me kerrotaan niille vasta lopussa.

Aki nyökkäsi hitaasti.

– Kiitos, että kerroit etukäteen.

– Se oli sun sääntö.

– Mä tiedän. Ja sä pidit sen. – Hän katsoi järvelle hetken. – Mitä lopussa tapahtuu?

– Sitä me ei vielä tiedetä, Jenna sanoi. – Se riippuu siitä, mitä kaikki haluaa.

Aki mietti. Sitten hän sanoi:

– Kyllä. Mä suostun. Mä en koske teihin. – Tauko. – Saanko mä katsoa?

– Katsoa mitä?

– Teitä. Kun te teette. Mä haluan katsoa teidän käsiä.

Elsa ja Jenna katsoivat toisiaan taas.

– Saat katsoa, Elsa sanoi. – Katsominen on sallittu.

– Hyvä, Aki sanoi ja nousi. – Mä toin muuten kylmälaukun. Se on rantasaunan pukuhuoneessa.

– Mitä siinä on?

– Jäitä, Aki sanoi. – Ja vesipulloja. Kahdelletoista. Juhannus on pitkä, ja nestehukka on todellinen riski.


Miro tuli laiturille kello yhdeksäntoista nolla viisi, koska hän oli eksynyt matkalla nukkumasalista rantaan. Se oli sata metriä suoraa polkua.

– Mä menin vahingossa savusaunalle, hän selitti hengästyneenä. – Se on temperamenttinen. Se murisi mulle.

– Sauna ei voi murista, Jenna sanoi.

– Tää murisi.

Kun Elsa sanoi, että Jenna tietää kaiken, Miro ei punastunut. Hän kalpeni. Sitten hän katsoi Jennaa ja sanoi:

– Kaiken?

– Kaiken, Jenna sanoi. – Myös banaanin.

– Voi ei.

– Ja hotellin saksalaisen.

– Voi ei.

– Ja sen, että sä olit tosi hyvä, Jenna sanoi pehmeämmin. – Elsa sanoi, että sä olit sinnikäs. Ja että sä kerroit totuuden ennen kuin kukaan kysyi.

Miro katsoi Elsaa. Hänen silmänsä kiilsivät.

– Sä sanoit noin?

– Sanoin.

Miro istui penkille. Hän laski kyynärpäänsä polvilleen ja painoi kasvonsa käsiinsä hetkeksi. Kun hän nosti päänsä, hänen virneensä oli palannut.

– Okei. Mikä on ehdotus? Mä tiedän, että on ehdotus. Tää on liian dramaattinen, että ei olis.

Elsa kertoi. Samat sanat kolmannen kerran.

Miro kuunteli. Hänen silmänsä laajenivat joka lauseella. Kun Elsa sanoi “molemmat yhtä aikaa”, hän henkäisi. Kun Elsa sanoi “joka päivä, useita kertoja”, hän avasi suunsa ja sulki sen. Ja kun Elsa sanoi “sä et saa koskea meihin”, hän nyökkäsi nopeasti, kuin olisi pelännyt, että tarjous peruttaisiin, jos hän epäröisi.

– Kyllä, hän sanoi. – Kyllä. Joo. Ehdottomasti. Mä en koske. Mä lupaan. Mä istun käsieni päällä, jos tarvii.

– Sä voit sanoa seis milloin vaan.

– Mä en sano ikinä seis. Mä en tiedä edes, miten sitä sanotaan.

– Miro.

– Okei, okei. Mä sanon seis, jos jotain. Mä osaan sanoa seis. – Hän piti tauon. – Mutta mun ei tarvi tuoda mitään? Ei kondomeja? Ei simapulloja? Ei mitään?

– Ei tarvi, Elsa sanoi. – Tällä kertaa sä et tuo mitään. Sä vaan otat vastaan.

Miro katsoi järvelle. Ilta-aurinko teki pinnasta kultaisen.

– Tää on paras juhannus ikinä, hän sanoi. – Ja se ei oo vielä edes alkanut.


Se alkoi kello yhdeksältä illalla.

Puolet porukasta oli rantasaunalla, ja toinen puoli istui ruokasalissa pelaamassa korttia ja juomassa ensimmäisiä oluita. Tuukka oli löytänyt kuuluvuutta kolmen neliömetrin alueelta pihan reunasta ja seisoi siellä kaiutin kädessä kuin patsas. Rasmus oli lähtenyt soutamaan Peten kanssa, koska hän halusi “testata soutuveneen kapasiteetin”.

Elsa kulki ruokasalin läpi ja kosketti Oton olkaa ohimennen. Kerran, kevyesti. Otto nosti katseensa korteistaan, ja Elsa kallisti päätään hieman kohti käytävää.

Päärakennuksen vessa oli pieni. Yksi pönttö, yksi lavuaari, yksi peili ja lukittava ovi. Se oli suunniteltu yhdelle ihmiselle vuonna 1962, ja vuonna 1962 ihmiset olivat ilmeisesti pienempiä.

Jenna oli jo sisällä. Elsa tuli toisena. Otto tuli kolmantena, ja kun ovi sulkeutui hänen takanaan ja Elsa lukitsi sen, he seisoivat kolmestaan tilassa, joka oli noin metri kertaa puolitoista.

Elsan kyynärpää osui Jennan kylkeen. Jennan polvi osui Oton reiteen. Oton pää osui peilin yläpuolella olevaan lamppuun, joka heilahti ja alkoi keinua.

– Au.

– Hiljaa.

– Sori. Sori. Mä…

– Otto, Jenna kuiskasi. – Seiso vaan. Selkä oveen.

Otto seisoi. Selkä oveen. Elsa toisella puolella, Jenna toisella. Lamppu keinui hänen päänsä yläpuolella ja heitti varjoja seinille kuin vanha filmi.

– Viimeinen mahdollisuus sanoa ei, Elsa kuiskasi.

– Kyllä, Otto kuiskasi. – Kyllä, kyllä.

Elsa avasi hänen farkkujensa napin. Jenna veti vetoketjun alas. Yhdessä he työnsivät farkut ja bokserit lanteilta alas reisille. Kalkkunat, tietenkin. Ja Otto oli jo kova, täysin, ennen kuin kumpikaan oli koskenut häneen.

Jenna katsoi alas.

– Hei, hän kuiskasi. – Hauska tavata. Mä oon kuullut susta paljon.

Otto puri huultaan ja tärisi äänettömästä naurusta.

Elsa otti hänet käteensä ensin. Hitaasti, koko pituudeltaan, juuresta kärkeen. Otto nojasi päänsä oveen ja sulki silmänsä. Sitten Jenna liu’utti oman kätensä Elsan käden alle, kupatti hänen kiveksensä kämmeneensä ja puristi kevyesti.

Otto päästi äänen. Pienen, tukahdutetun, kuin olisi astunut legopalikan päälle ja nauttinut siitä.

– Hiljaa, Elsa kuiskasi.

– Mä yritän!

He alkoivat liikkua. Elsa ylhäällä, pitkin vedoin, peukalo kiertäen kärkeä joka kerta, kun hän tuli ylös. Jenna alhaalla, hieroen, puristaen, sormet hiipien taaemmas välilihaan ja painaen sitä kevyesti. Kaksi kättä, kaksi rytmiä, ja Otto niiden välissä tärisi selkä ovea vasten kuin kitaran kieli.

Elsa nosti katseensa. Jenna katsoi takaisin. Jennan silmät olivat suuret ja kirkkaat, ja hänen poskensa punoittivat, ja hän virnisti.

Hän nauttii tästä. Ihan yhtä paljon kuin minä.

Jenna sylkäisi kämmeneensä ja vaihtoi paikkaa Elsan kanssa, ja nyt hänen märkä kätensä oli ylhäällä, liukkaampi ja nopeampi, ja Elsan käsi siirtyi alas. Otto avasi silmänsä ja tuijotti heitä kumpaakin vuorotellen kuin ei olisi uskonut, että tämä tapahtuu.

Ja sitten joku koputti oveen.

Kolme kovaa koputusta. Ovi tärisi Oton selän takana.

Kaikki kolme jähmettyivät.

– Kuka siellä on? Rasmuksen ääni. – Mun pitää päästä! Mä oon pidätellyt koko soutureissun!

Elsa katsoi Jennaa. Jenna katsoi Elsaa. Kenenkään käsi ei liikkunut. Otto oli lakannut hengittämästä.

– Mä! Jenna huusi. Hänen äänensä oli kirkas ja varma. – Mulla on… mulla on vatsa!

Hiljaisuus oven takana.

– Oot ollut siellä kauan.

– Se on paha vatsa! Mä söin Peten lihapiirakkaa!

– Peten lihapiirakkaa? Ne oli huoltoasemalta.

– Juuri siksi!

Rasmus mutisi jotain oven takana. Askeleet loittonivat. Ei kokonaan. Ehkä kolme metriä, ruokasalin oviaukkoon.

– Mä odotan täällä, hän huusi. – Pidä kiirettä!

Jenna katsoi Elsaa. Elsa katsoi Ottoa. Otto katsoi molempia, suu auki ja silmät suurina.

– Seis? Elsa kuiskasi niin hiljaa, että se oli pelkkä huulten liike.

Otto pudisti päätään. Kerran, kiivaasti.

– Ei seis, hän kuiskasi takaisin. – Jatka. Jatkakaa. Hiljaa.

Elsa ja Jenna jatkoivat.

Hitaammin nyt, äänettömästi. Jennan käsi liukui pitkin hänen pituuttaan niin, ettei iho iholla päästänyt ääntä, ja Elsan sormet painoivat syvemmälle välilihaan. Otto puri omaa ranteensa sisäpintaa. Hänen polvensa tärisivät. Lamppu oli lakannut keinumasta, ja sen valo oli tasainen ja keltainen.

Rasmus vihelteli ruokasalin ovella. Pätkän jostain kappaleesta, väärin.

Otto tuli Jennan käteen ja lavuaarin suuntaan, äänettömästi, koko vartalo kouristuen oven pintaa vasten, silmät kiinni ja ranne hampaissa. Elsa piti häntä pystyssä toisella kädellään, kun hänen polvensa pettivät. Jenna ei lopettanut ennen kuin hän oli valmis, ja sitten hän hidasti, ja päästi irti.

Hiljaisuus. Kolme hengitystä. Rasmuksen viheltely.

Jenna avasi hanan ja pesi kätensä. Elsa veti Oton farkut ylös ja nappasi napin kiinni. Otto seisoi siinä hengittäen kuin olisi uinut järven poikki.

– Ok, Jenna kuiskasi. – Suunnitelma. Mä meen ulos ensin. Mä vien Rasmuksen ulos. Te tuutte sen jälkeen. Yksi kerrallaan.

– Miten sä viet sen ulos? Elsa kuiskasi.

– Mä keksin jotain.

Jenna avasi oven ja astui ulos. Hän sulki sen perässään. Elsa ja Otto kuulivat hänen äänensä käytävästä.

– Rasmus! Pete kysyy sua laiturille. Se sano, että soutuvene vuotaa.

– Mitä? Mä tarviin vessaan!

– Se sano, että se on kiireellinen! Että vene uppoaa!

Askeleet. Ulko-ovi kävi. Hiljaisuus.

Elsa katsoi Ottoa.

– Mene, hän kuiskasi. – Mä tuun minuutin päästä.

Otto nyökkäsi. Hän avasi oven, kurkisti käytävään ja liukui ulos. Elsa kuuli hänen askeleensa ruokasaliin.

Hän katsoi itseään peilistä. Hiukset kunnossa. Kasvot neutraalit. Hän pesi kätensä ja kuivasi ne ja avasi oven.

Käytävässä, ruokasalin ovella, seisoi Rasmus.

Hän ei ollut mennyt laiturille. Hän oli kävellyt ulko-ovelle ja tullut takaisin, ja nyt hän seisoi siinä kädet puuskassa ja katsoi Elsaa.

– Jenna, hän sanoi hitaasti. – Otto. Ja nyt sä.

Elsa ei liikahtanut.

– Montako ihmistä siellä vessassa oikein oli?

Osa 5: Juhannusaatto

Elsa katsoi Rasmusta. Rasmus katsoi Elsaa. Ruokasalista kuului korttipelin läiske ja Tuukan kaiuttimesta pätkivä Spotify, joka oli taas menettänyt yhteyden.

– Yksi kerrallaan, Elsa sanoi rauhallisesti. – Jenna oli siellä vatsan kanssa. Mä odotin oven takana. Otto tuli pesemään kädet, koska keittiön hana ei toimi. Ja sit mä menin.

– Mä en nähnyt sua oven takana.

– Sä olit soutamassa.

– Mä tulin just soutamasta.

– Ja mä odotin siihen asti.

Rasmus kurtisti kulmiaan. Hän katsoi vessan ovea, sitten Elsaa, sitten ruokasalia, jossa Otto istui taas korttipöydässä selkä suorana ja katse tiukasti korteissaan. Hänen korvansa hehkuivat punaisina.

– Lehtinen näyttää oudolta, Rasmus sanoi.

– Lehtinen näyttää aina oudolta.

– Totta. – Rasmus raapi niskaansa. Sitten hänen kasvoilleen levisi ymmärrys, ja Elsa tunsi sydämensä pysähtyvän. – Te kaks… sä ja Jenna. Te tupakoitte siellä salaa. Mä haistoin jotain.

– Me ei tupakoida, Rasmus.

– Mäntysuopaa! Mä haistoin mäntysuopaa! Kukaan ei käytä mäntysuopaa, ellei se peitä jotain!

Elsa katsoi häntä pitkään.

– Sä oot ihan oikeassa, hän sanoi vakavana. – Me tupakoitiin. Älä kerro Petelle. Setä lukee Slackia.

Rasmus nyökkäsi tyytyväisenä, kuin olisi ratkaissut murhamysteerin, ja livahti vessaan. Ovi paukahti kiinni.

Elsa käveli ruokasaliin. Jenna istui korttipöydän päässä ja katsoi häntä kysyvästi. Elsa liu’utti sormensa kurkkunsa poikki merkiksi: ohi. Ja sitten hän näytti peukaloa.

Jenna peitti suunsa kädellä.

Otto ei nostanut katsettaan korteista. Mutta hänen suupielensä nytkähteli koko pelin ajan, ja hän hävisi kolme kierrosta peräkkäin, koska ei muistanut, mitä valtti oli.


Juhannusaatto valkeni harmaana ja lämpimänä. Kahdeksalta Pete keitti kahvia kolmenkymmenen litran leirikahvinkeittimessä, joka oli kuin pieni ydinvoimala, ja ilmoitti, että päivän ohjelma oli seuraava: aamupala, uinti, saunat, grilli, kokko, juhannustaiat ja “kaikki muu”.

– Mitä “kaikki muu” tarkoittaa? Linnea kysyi.

– Se tarkoittaa, että mä en tiedä, mutta jotain tapahtuu aina.

Kymmeneltä suurin osa porukasta lähti uimaan. Laiturilta kuului kiljuntaa, kun Tuukka hyppäsi ensimmäisenä ja huomasi, että Päijänne oli kesäkuussa kolmetoista astetta. Rasmus hyppäsi toisena, koska joku katsoi. Pete laski soutuveneen vesille ja ilmoitti olevansa “hengenpelastaja”, vaikka hänellä ei ollut kelluntaliiviä.

Elsa ja Jenna jäivät nukkumasaliin. He kertoivat, että heillä oli kuukautiskivut. Molemmilla yhtä aikaa. Kukaan ei kysynyt mitään, koska kukaan mies ei koskaan kysy mitään sen jälkeen, kun joku sanoo “kuukautiskivut”.

Miro jäi myös. Hän sanoi, että hänellä on “lihaskramppi”, ja kun Pete kysyi missä, hän sanoi “joka paikassa”.

Kun viimeiset askeleet olivat kadonneet rantaan, nukkumasalissa oli hiljaista. Vain ikkunoiden takaa kuuluva kiljunta ja pajulinnun laulu. Neljätoista kerrossänkypaikkaa kahdessa rivissä, makuupussit levällään, joku oli jättänyt sukkansa ikkunalaudalle.

Miro istui Elsan alasängyn reunalla ja katsoi heitä kumpaakin.

– Nyt? hän kysyi. Hänen äänensä oli korkeampi kuin tavallisesti.

– Nyt, Elsa sanoi. – Viimeinen mahdollisuus sanoa ei.

– Mä sanoin jo eilen kyllä.

– Mä kysyn joka kerta.

– Kyllä, Miro sanoi. – Kyllä joka kerta. Joka ikinen kerta. Voinko mä vaan sanoa, että kyllä on oletusasetus?

– Ei, Jenna sanoi. – Kyllä pitää sanoa joka kerta. Se on sääntö.

– Okei. Kyllä.

Hän kävi selälleen Elsan alasänkyyn. Se oli liian lyhyt hänelle, ja hänen jalkansa roikkuivat reunan yli. Hänen päänsä osui yläsängyn pohjaan, kun hän yritti nousta katsomaan, ja hän sanoi “au” ja kävi takaisin makuulle.

– Sä et saa koskea meihin, Elsa muistutti.

– Mä tiedän. – Hän laittoi kätensä pään alle. – Mä pidän käsiä tässä. Tää on mun turvapaikka.

Jenna veti hänen shortsinsa alas. Ei bokserit. Uimahousut. Kumiankat.

– Miro, Jenna sanoi.

– Ne on mun ainoat.

– Ne on täydelliset.

Elsa veti uimahousut alas hänen reisilleen, ja Miro oli kova. Hän oli ollut kova laiturista asti. Ehkä vapusta asti, Elsa ajatteli, ja tukahdutti naurun.

He aloittivat.

Miro ei ollut hiljainen. Se oli ensimmäinen asia, joka kävi selväksi. Kun Elsa kietoi sormensa hänen ympärilleen, hän sanoi “voi jumalauta” niin kovaa, että Jenna joutui painamaan kätensä hänen suulleen.

– Hiljaa! Ikkunat on auki!

– Mä yritän, Miro mumisi Jennan sormien läpi. – Mä yritän tosi kovasti.

– Yritä kovemmin.

Jenna otti kätensä pois. Miro puri huultaan. Elsa liikutti kättään hitaasti, ja Jenna asettui hänen toiselle puolelleen ja laittoi oman kätensä Elsan käden päälle. Yhdessä he kulkivat hänen pituuttaan pitkin, kaksi kättä päällekkäin, ja Miron koko vartalo jännittyi patjalla.

– Tää on, Miro kuiskasi kattoon, – parempi kuin mikään, mitä mä oon kuvitellut. Ja mä oon kuvitellut paljon. Tosi paljon.

– Kuinka paljon?

– Älä kysy.

Jenna erotti kätensä Elsan kädestä ja liu’utti sen alemmas. Hän kupatti Miron kivekset ja hieroi niitä kevyesti peukalollaan, ja Miro päästi äänen, joka kuulosti ankalta.

Elsa ja Jenna katsoivat toisiaan. Kumpikin alkoi täristä.

– Älkää nauraa, Miro kuiskasi. – Mä kuulin sen itse.

– Sä kuulostit…

– Mä tiedän, miltä mä kuulostin.

– Sä kuulostit sun uimahousuilta, Jenna sanoi ja painoi kasvonsa Miron reittä vasten, ettei hänen naurunsa kuuluisi ikkunasta.

Miro nauroi myös, äänettömästi ja tärisevästi, ja hänen kovuutensa nytkähti Elsan kädessä. Nauru, Elsa ajatteli. Nauru ei koskaan pilannut mitään. Se vain teki kaikesta lämpimämpää.

He jatkoivat. Nopeammin nyt. Elsa ylhäällä, Jenna alhaalla, ja Miro oli lakannut puhumasta kokonaan. Hänen kätensä puristivat tyynyä hänen päänsä alla niin, että rystyset valkenivat. Hän ei koskenut heihin. Hän piti lupauksensa.

Ja sitten ulko-ovi kävi.

– Mun kaiutin! Tuukan ääni. – Kuka on nähnyt mun kaiutinta?

Elsa ja Jenna jähmettyivät. Miro jähmettyi. Askeleet lähestyivät ruokasalin kautta nukkumasalia.

Jenna liikkui ensin. Hän nappasi Miron makuupussin lattialta ja heitti sen tämän päälle, koko vartalon peitoksi. Elsa hyppäsi alasängystä ja kiipesi yläsänkyyn, ja Jenna kävi Miron viereen makaamaan makuupussin päälle, kasvot seinää kohti, kuin olisi nukkunut.

Ovi aukesi. Tuukka kurkisti sisään. Hänen hiuksensa olivat märät, ja hänellä oli pelkät uimahousut ja pyyhe olkapäillä.

– Onks kukaan nähnyt… – Hän pysähtyi. – Mitä te teette?

– Kuukautiskivut, Jenna sanoi seinälle, ääni vaimeana.

– Lihaskramppi, Miro sanoi makuupussin sisältä.

– Mä yritän nukkua, Elsa sanoi yläsängystä.

Tuukka katsoi heitä kaikkia vuorotellen. Miroa makuupussissa. Jennaa, joka makasi hänen vieressään selkä häneen päin. Elsaa yläsängyssä.

– Te kaikki makaatte samassa sängyssä, hän sanoi.

– Se on lämpimin sänky, Jenna sanoi. – Lämpö auttaa krampeissa.

– Ja kuukautiskivuissa, Elsa lisäsi.

Tuukka mietti tätä. Näkyvästi. Sitten hän kohautti olkiaan.

– Okei. Onks kukaan nähnyt mun kaiutinta?

– Se on ruokasalin ikkunalaudalla, Miro sanoi makuupussin sisältä. Hänen äänensä oli vähän kireä. – Sä jätit sen sinne eilen.

– Ai! Kiitti, Saarinen!

Tuukka lähti. Ulko-ovi kävi.

Kolme sekuntia hiljaisuutta. Sitten Miro veti makuupussin kasvoiltaan ja katsoi kattoa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset ja hikiset ja hän hymyili kuin hullu.

– Mä oon edelleen kova, hän kuiskasi. – Mä oon edelleen niin kova, että se sattuu. Tuukka seisoi tossa kolmen metrin päässä, ja mä oon edelleen kova.

– Haluutko sä jatkaa? Elsa kysyi yläsängystä. – Vai seis?

– Jatkaa, Miro sanoi. – Kyllä. Jatkaa. Ihan heti. Ennen kuin joku muu tulee.

Elsa laskeutui yläsängystä. Jenna veti makuupussin pois. Ja he jatkoivat siitä, mihin olivat jääneet, nopeammin, tiiviimmin. Jenna sylkäisi kämmeneensä ja otti hänet kokonaan, ja Elsa hieroi hänen välilihaansa sormillaan, ja Miro kaarsi selkänsä patjalta ja puri tyynyn kulmaa.

Hän tuli omalle vatsalleen pitkänä, värisevänä aaltona, tyyny hampaissa. Hänen kätensä pysyivät koko ajan pään alla. Hän ei koskenut heihin kertaakaan.

Kun hän pystyi taas hengittämään, hän päästi tyynyn irti ja katsoi heitä.

– Mä pidin kädet tässä, hän sanoi. – Koko ajan. Huomasitteko?

– Huomattiin, Elsa sanoi.

– Mä oon ylpee itsestäni.

– Saatkin olla.

Jenna ojensi hänelle paperia. Miro pyyhki vatsansa ja katsoi sitten kattoa, uimahousut edelleen reisillä.

– Kuinka monta kertaa? hän kysyi. – Siis tänään. Kuinka monta kertaa vielä?

– Niin monta kuin sä jaksat, Jenna sanoi.

Miro sulki silmänsä.

– Tää on paras juhannus ikinä, hän sanoi kattoon. – Mä sanoin sen eilen. Mä oon nyt varma.


Kolmelta iltapäivällä rantasaunan iso sauna oli täynnä. Kuusi ihmistä ylälauteella, ja Pete heitti löylyä kuin hänellä olisi ollut asiaa jollekin kiukaan alla. Elsa, Jenna ja Aki olivat pesuhuoneessa.

Pesuhuoneessa oli kolme suihkua rivissä, valkoiset kaakelit ja puinen ovi saunaan. Ovessa oli pieni lasinen ikkuna, noin lautasen kokoinen, ja sen läpi näki lauteiden alaosan ja kiukaan kulman. Jos joku saunassa nousi seisomaan, hän näkisi pesuhuoneeseen.

Kukaan ei noussut seisomaan saunassa. Sauna oli liian kuuma.

Aki seisoi kauimmaisen suihkun alla selkä kaakeliseinää vasten. Hänellä oli uimahousut, mustat ja yksinkertaiset, ja hän katsoi saunan oven ikkunaa ja sitten heitä.

– Kyllä, hän sanoi ennen kuin Elsa ehti kysyä. – Ennen kuin sä kysyt. Kyllä.

– Mä kysyn silti.

– Mä vastaan silti. Kyllä.

Elsa avasi suihkun. Vesi kohisi lämpimänä, ja sen ääni täytti pesuhuoneen ja peitti kaiken muun. Saunasta kuului naurua ja Peten ääni, joka kertoi jotain sedästään ja hirvestä.

Jenna veti Akin uimahousut alas. Hän oli kova, ja hän katsoi heidän käsiään. Pelkästään käsiä. Kuin hän olisi tutkinut jotain mekanismia, jota halusi ymmärtää.

Elsa aloitti. Hitaasti, suihkun veden alla, joka teki hänen kätensä liukkaiksi. Aki hengitti syvään nenän kautta. Hän katsoi, miten Elsan sormet liikkuivat. Miten Jennan käsi liittyi niihin, kupaten ja hieroen alhaalta.

Kolmannen vedon kohdalla Jenna pysähtyi.

Hän katsoi Akia. Sitten Elsaa. Sitten taas Akia.

– Aki, hän sanoi hiljaa veden kohinan alla. – Saanko mä kysyä yhden asian?

– Kysy.

– Saanko mä hieroa sun eturauhasta? Sisältäpäin. Sormella. Hitaasti, ja mä lopetan heti, jos sä sanot.

Aki katsoi häntä. Pitkään. Hänen ilmeensä ei muuttunut, mutta jokin hänen silmissään muuttui. Uteliaisuus.

– Mä oon lukenut siitä, hän sanoi.

– Totta kai sä oot.

– Kyllä. – Hän nyökkäsi hitaasti. – Kyllä, saat. Hitaasti. Ja jos mä sanon seis, sä lopetat.

– Mä lopetan heti.

– Kylmälaukussa on liukuvoidetta, Aki sanoi. – Sivutaskussa.

Elsa ja Jenna katsoivat toisiaan.

– Sä toit liukuvoidetta kylmälaukussa? Elsa kuiskasi.

– Mä toin jäitä, vesipulloja ja liukuvoidetta, Aki sanoi. – Juhannus on pitkä. Riskit tunnistetaan etukäteen.

Jenna haki pullon pukuhuoneesta kylmälaukun sivutaskusta. Se oli kylmä jäistä. Hän lämmitti sitä hetken kämmenissään suihkun alla ja levitti sitä etu- ja keskisormeensa.

– Nojaa seinään, hän sanoi. – Ja levitä jalkoja vähän.

Aki nojasi kaakeliseinään. Hän levitti jalkojaan. Elsa jatkoi kädellään hitaasti, kevyesti, ylläpitäen, kun Jenna liukui hänen taakseen ja laski liukkaan sormen hänen pakaroidensa väliin. Hän painoi ensin vain ulkopuolelta, kiertäen. Odotti. Aki hengitti.

– Okei? Jenna kysyi.

– Okei.

Hän painoi sormenpäänsä sisään. Hitaasti. Aki jännittyi koko pituudeltaan ja sitten, kun Jenna pysähtyi ja odotti, rentoutui taas. Jenna liukui syvemmälle. Yksi nivel. Kaksi. Sitten hän kaarsi sormensa eteenpäin, kohti vatsaa, ja haki.

Hän löysi sen. Elsa tiesi sen ennen kuin Jenna ehti sanoa mitään, koska Aki päästi äänen, jota Elsa ei ollut koskaan kuullut häneltä. Matala ja syvä ja täysin hallitsematon. Se oli ensimmäinen kerta, kun Aki Nurmi kuulosti siltä kuin hän ei olisi suunnitellut jotain etukäteen.

Saunasta kuului taas naurua. Pete heitti löylyä, ja kiuas sähisi.

– Siinä? Jenna kuiskasi.

– Siinä, Aki sanoi. Hänen äänensä oli karhea. – Älä liiku mihinkään. Älä… älä lopeta.

Jenna ei liikkunut mihinkään. Hän painoi sormenpäällään hitaasti, tasaista painetta, pientä liikettä, kuin olisi soittanut jotain hyvin hiljaista. Elsa liikutti kättään samassa tahdissa. Ylös, kun Jenna painoi. Alas, kun Jenna hellitti.

Akin pää painui taaksepäin kaakeliseinää vasten. Hänen silmänsä sulkeutuivat. Hänen kätensä, jotka hän oli pitänyt suorina kylkiä pitkin, puristuivat nyrkkiin.

Hän ei koskenut heihin.

– Aki, Elsa kuiskasi. – Katso meitä. Sä halusit katsoa käsiä.

Hän avasi silmänsä. Hän katsoi alas. Elsan kättä, joka liikkui hänen ympärillään. Jennan kättä, jonka ranne katosi hänen taakseen. Suihkun vettä, joka valui kaiken yli.

Saunan ovi narahti.

Kaikki kolme jähmettyivät. Ikkunan takana, lautasen kokoisessa lasissa, näkyi Peten kasvot. Hän oli noussut lauteilta. Hän katsoi suoraan pesuhuoneeseen.

Ja hänen silmälasinsa olivat täysin huurussa.

– Onko siellä joku? hän huusi oven läpi. – Mä en nää mitään! Mun lasit on huurussa!

Kukaan ei liikkunut. Suihku kohisi.

– Mä! Elsa huusi. Hänen äänensä oli täysin tasainen. – Mä peseydyn! Jenna ja Aki myös!

– Okei! Pete huusi. – Kertokaa, kun te tuutte saunaan! Me heitetään lisää löylyä!

– Me kerrotaan!

Peten kasvot katosivat ikkunasta. Ovi narahti kiinni.

Aki tärisi. Elsa tunsi sen kädessään. Hänen koko vartalonsa tärisi, mutta ei pelosta. Hän puri hampaitaan yhteen ja hänen silmänsä olivat auki ja hän katsoi heitä.

– Jatkakaa, hän kuiskasi. – Nyt. Älkää lopettako nyt.

Jenna painoi. Elsa veti. Ja Aki tuli suihkun veteen ja kaakelien päälle pitkin, syvin kouristuksin, joista jokainen tuntui sekä Elsan kädessä että Jennan sormessa. Hän ei päästänyt ääntäkään. Hän piti suunsa kiinni ja silmänsä auki ja katsoi heidän käsiään loppuun asti.

Kun se oli ohi, Jenna veti sormensa hitaasti ulos. Elsa päästi irti. Aki nojasi kaakeliseinään ja hengitti.

– Se oli, hän sanoi lopulta, – riskianalyysin ulkopuolella.

– Hyvä vai huono?

– Hyvä. – Hän katsoi Jennaa. – Kiitos, että kysyit.

– Kiitos, että sanoit kyllä.

Aki nosti uimahousunsa ja astui suihkun alle huuhtelemaan. Kun hän oli valmis, hän käänsi hanan kiinni ja katsoi saunan ovea.

– Mennään saunaan, hän sanoi. – Pete odottaa.


Illallisella, grillin ympärillä laiturin vieressä, Linnea söi makkaraa ja selasi puhelintaan.

– Hei, hän sanoi yhtäkkiä. – Tää on outoa.

– Mikä? Pete kysyi.

– Mun lintusovellus. Mä jätin sen päälle rantasaunan pukuhuoneeseen tänään iltapäivällä. Mä halusin äänittää, laulaako täällä kesäisin satakieli. – Hän käänsi ruudun. – Se tunnisti harmaapäätikan. Kello viisitoista kakskytkaks. Varmuus kahdeksankymmentäseittemän prosenttia.

– Ja? Tuukka kysyi.

– Ja harmaapäätikka ei laula pukuhuoneessa. – Linnea katsoi ympärilleen. – Se laulaa metsässä. Eikä se ainakaan laula kolmella eri äänellä.

Elsa jatkoi makkaransa syömistä. Jenna jatkoi oluensa juomista. Aki, joka istui grillin toisella puolella, ei liikahtanutkaan.

Mutta Linnea katsoi heitä. Kaikkia kolmea. Yksitellen.

– Ja vielä yksi juttu, hän sanoi hitaasti. – Mä tarkistin aamupäivän äänitykset nukkumasalista. Siellä se tunnisti ankan.

Osa 6: Läheltä piti

– Se oli Miro, Jenna sanoi. – Miro kuorsaa kuin ankka. Me nähtiin. Siis kuultiin.

– Mä en kuorsaa, Miro sanoi suu täynnä makkaraa.

– Sä kuorsaat. Sä nukuit kramppien takia.

– Ai niin. – Miro nyökkäsi vakavasti. – Mä kuorsaan. Krampit. Kuorsaan kuin ankka.

Linnea katsoi häntä pitkään. Sitten hän laski puhelimen pöydälle ja otti uuden makkaran grillistä.

– Okei, hän sanoi. – Ankka.

Hän ei sanonut muuta. Mutta kun Miro ojensi hänelle sinappia, Linnea otti pullon ja piti sitä hetken kiinni yhtä aikaa hänen kanssaan, ja sanoi niin hiljaa, että vain Miro ja vieressä istuva Elsa kuulivat:

– Sä oot edelleen mulle velkaa, Saarinen. Muista se.

Miro nielaisi. Sinappia valui hänen sormilleen.

Hän tietää jotain, Elsa ajatteli. Hän ei tiedä mitä. Mutta hän tietää jotain.


Kahdeksalta illalla koko porukka lähti uimaan ennen kokkoa. Se oli Peten perinne: “kokkouinti”. Hän oli keksinyt sen edellisenä vuonna, eikä kukaan ollut vastustanut, koska kukaan ei ollut ollut tarpeeksi selvä väittämään vastaan.

Kymmenen ihmistä juoksi laiturille ja hyppäsi järveen. Kiljunta kaikui lahden poikki. Joku huusi, että vedessä oli hauki. Rasmus väitti, että hauki puri häntä varpaaseen, ja näytti varvasta, jossa ei ollut mitään.

Otto ei hypännyt. Hän seisoi rantasaunan terassilla pyyhe olkapäillään ja katsoi laituria kohti, ja kun Elsa ja Jenna tulivat polkua pitkin hänen luokseen, hän punastui ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään.

– Sauna on vielä lämmin, Jenna sanoi. – Pete lämmitti sen uudestaan.

– Mä tiedän. – Otto nielaisi. – Mä katsoin lämpömittaria. Kahdeksankymmentäkaks astetta.

– Haluutko sä?

– Kyllä.

– Täällä? Nyt? Kun muut ui?

– Kyllä. – Hän sääti silmälaseja, jotka olivat alkaneet huurtua jo pelkästä ajatuksesta. – Kyllä kaikkeen.

Saunassa oli pimeää ja kuumaa ja tuoksui koivulta. Pieni ikkuna lauteiden yläpuolella antoi järvelle päin, ja sen läpi näki laiturin ja vedessä polskivat päät. Elsa asettui niin, että hän näki ikkunasta ulos. Vartiossa.

Otto istui ylälauteelle. Jenna veti hänen bokserinsa alas. Ei pikselikalkkunat tällä kertaa. Pikselipingviinit.

– Mulla on koko sarja, Otto sanoi ennen kuin kukaan ehti kysyä. – Äiti tilaa niitä mulle. Mä en oo koskaan kehdannut kertoa sille, että mä oon kakskytvuotias.

– Älä kerro ikinä, Jenna sanoi.

Hän oli jo kova. Lämpö ja hiki ja hämärä tekivät kaikesta liukasta. Elsa otti hänet käteensä ensin, ja Otto vetäisi henkeä niin kovaa, että se kuulosti melkein kipeältä.

– Ootko okei?

– Mä oon täydellisesti okei. – Hänen äänensä tärisi. – Mä oon miettinyt tätä koko toukokuun. Ja kesäkuun. Ja… siis koko ajan.

– Jopa niinä kahtena yönä?

– Erityisesti niinä kahtena yönä.

Elsa nauroi, ja Jenna liittyi mukaan. Kaksi kättä. Hitaasti ylös ja alas, ja hiki valui Oton rintaa pitkin, ja hänen silmälasinsa olivat niin huurussa, että hän otti ne pois ja laski ne lauteelle viereensä.

– Mä en nää teitä nyt, hän sanoi. – Mä nään vaan kaksi vaaleaa möykkyä.

– Kumpi on kumpi?

– Vasen on Elsa. Se on vähän vaaleampi.

– Väärin, Jenna sanoi, ja Otto nauroi niin, että lauteet narisivat.

He jatkoivat. Otto puristi lauteen reunaa molemmin käsin. Hän ei koskenut heihin. Hän oli sanonut laiturilla kyllä säännölle, ja hän piti sen niin tarkasti, että hän melkein putosi lauteelta kerran, kun hän kaartoi selkäänsä eikä uskaltanut ottaa tukea mistään muusta kuin puusta.

Elsa vilkaisi ikkunasta. Laiturilla oli edelleen porukkaa. Mutta yksi hahmo oli noussut vedestä ja käveli rantaa pitkin kohti saunaa.

Pete.

– Pete tulee, Elsa kuiskasi.

Otto jähmettyi. Jenna jähmettyi.

– Mitä se haluaa?

– En tiedä. Se kävelee tänne.

Askeleet terassilla. Pukuhuoneen ovi aukesi. Peten ääni pukuhuoneesta, oven läpi:

– Onko täällä joku? Mä tulin hakemaan oluita! Mä jätin kassin tänne!

Jenna liikkui. Hän heitti Oton pyyhkeen tämän syliin ja nousi ja avasi saunan oven juuri sen verran, että hänen päänsä mahtui siitä läpi. Höyry tulvi pukuhuoneeseen.

– Me ollaan täällä! hän sanoi. – Me lämmitellään ennen kokkoa! Mä tuon sulle oluet, älä tuu sisään, täällä on tosi kuuma!

– Kuinka kuuma?

– Kahdeksankymmentäkaks astetta.

– Hei, se on hyvä luku. – Peten ääni oli tyytyväinen. – Mä lisäsin puita.

Jenna sulki saunan oven, veti pyyhkeen ympärilleen pukuhuoneessa, nosti Peten kangaskassin penkiltä ja ojensi sen hänelle. Elsa kuuli, miten pullot kilisivät.

– Kuka siellä on? Pete kysyi.

– Mä, Elsa ja Otto.

– Lehtinen saunoo? Peten ääni oli aidosti hämmästynyt. – Mä luulin, ettei se tykkää saunasta.

– Se on oppinut tykkäämään, Jenna sanoi. Saunassa Otto peitti suunsa kädellä.

– No hyvä! Kokko on yhdeksältä, älkää myöhästykö! Setä sanoo, että kokko ilman kaikkia tuo huonoa onnea!

– Ei myöhästytä.

Ulko-ovi paukahti. Askeleet katosivat terassilta.

Jenna palasi saunaan, nojasi oveen ja puhalsi.

– Setä sanoo paljon asioita, hän sanoi.

Otto oli lakannut nauramasta. Hän katsoi heitä ilman silmälaseja, sumein ja kostein silmin, ja oli niin kova, että Elsa näki pulssin.

– Mä en kestä enää kauan, hän kuiskasi. – Anteeks.

– Älä pyydä anteeks, Elsa sanoi. – Sano vaan, kun.

He ottivat hänet molemmat kerralla. Jenna pään ympäriltä, Elsa tyvestä, ja he liikkuivat vastakkaisiin suuntiin, kiertäen. Otto painoi päänsä taaksepäin seinää vasten.

– Nyt, hän kuiskasi. – Nyt nyt nyt.

Hän tuli hiljaisena, kokonaisena aaltona, ja hänen kätensä puristivat lauteen reunaa niin kovaa, että puu natisi. Hän ei sanonut “seis”. Hän ei sanonut mitään. Hän vain hengitti, ja sitten, kun se oli ohi, hän otti silmälasinsa lauteelta ja laittoi ne päähänsä, ja ne huurtuivat välittömästi.

– Mä en edelleenkään nää mitään, hän sanoi. – Mutta mä tiedän, että te ootte siinä.


Kokko paloi rannassa korkeana ja kirkkaana, ja sen valo heijastui järvestä niin, että näytti kuin järvessä olisi palanut toinenkin kokko. Pete piti puheen sedästään, joka oli rakentanut leirikeskuksen kanssa saunan vuonna 1962 ja kaatunut laiturilta kahdesti, ja kaikki nostivat mukinsa.

Tuukka soitti kaiuttimesta Juha Tapion biisiä, joka katkesi kolmen sekunnin välein yhteysongelmien takia. Linnea avasi lintusovelluksen ja ilmoitti, että Juha Tapio oli 64-prosenttisesti kehrääjä.

Puolilta öin alkoivat juhannustaiat. Linnea poimi seitsemän kukkaa seitsemästä eri pellosta, vaikka leirikeskuksen ympärillä oli vain kaksi peltoa, ja hän joutui laskemaan saman pellon kolmesti eri kulmista. Rasmus kieriskeli alasti kasteisella nurmella, koska joku oli sanonut, että se toi “vetovoimaa”, ja tuli takaisin punkinpuremien kanssa.

Elsa ja Jenna istuivat laiturin penkillä ja katsoivat järvelle. Yötön yö. Taivas ei koskaan pimennyt, vain muuttui siniharmaaksi ja sitten vaaleanpunaiseksi koillisesta.

– Nyt? Jenna kysyi.

– Nyt, Elsa sanoi. – Yksi kerrallaan. Ja jos joku sanoo ei, se on ei. Ja sit me tehdään se kahdestaan sille, joka sanoo kyllä.

– Mitä jos kaikki sanoo ei?

– Sit me mennään nukkumaan ja syödään aamulla Peten huoltoasemapiirakoita.

– Se on huono vaihtoehto.

– Siksi se on vaihtoehto.


Otto istui laiturin päässä yksin ja katsoi auringonnousua, joka ei ollut vielä alkanut. Elsa istui hänen viereensä.

– Mä haluan kertoa sulle yhden asian, hän sanoi.

– Okei.

– Sä et oo ainoa. Tänä juhannuksena. Me ollaan tehty tää myös Mirolle ja Akille.

Otto oli hiljaa. Pitkään. Hän katsoi järveä.

– Kaikki kolme? hän sanoi lopulta.

– Kaikki kolme. Kuten vappuna.

Lisää hiljaisuutta. Sitten Otto nyökkäsi hitaasti.

– Se on reilua, hän sanoi. – Siis… mä olin vähän yllättynyt. Mut se on reilua. Me kaikki oltiin vappuna mukana. Mä en omista sua.

– Kiitos.

– Ootko sä juonut? Elsa kysyi.

– Yhden siiderin kokolla. Kolme tuntia sitten. Ja litran vettä. – Otto näytti pulloa. – Aki jakoi näitä kylmälaukusta kaikille. Se sanoi, että juhannuksen suurin riski on nestehukka.

– Mä join kaks olutta koko iltana, Elsa sanoi. – Jenna yhden. Me sovittiin, että tänä yönä kukaan ei oo kännissä. Se on sääntö numero kuus.

– Teillä on numeroidut säännöt.

– Yhdeksän. Vihossa.

Otto hymyili järvelle.

– Totta kai teillä on.

– Miksi sä kerrot sen nyt?

– Koska meillä on yksi ehdotus. – Elsa katsoi häntä. – Parvella. Puoli neljältä. Kaikki kolme yhtä aikaa. Samat säännöt. Te ette koske meihin, me hoidetaan teidät. Ja sä voit sanoa ei. Se on ihan okei.

Otto mietti. Hän otti silmälasinsa pois ja pyyhki ne paidanhelmaan ja laittoi ne takaisin.

– Ne näkee mut, hän sanoi.

– Ne näkee sut. Ja sä näet ne.

– Mä en oo koskaan… siis muiden miesten kanssa samassa tilassa…

– Sä et tee mitään niiden kanssa. Sä vaan makaat siinä.

Otto nielaisi.

– Kyllä, hän sanoi. – Mä haluan. Kyllä.


Miro oli savusaunan takana. Hän oli eksynyt sinne taas, sanoi hän, ja Jenna uskoi häntä, koska hänellä oli kädessään taskulamppu, joka ei toiminut.

– Kuulehan, Jenna sanoi. – Sä et oo ainoa.

Miro sammutti taskulampun, joka ei ollut päällä.

– Mitä?

– Tänä juhannuksena. Myös Otto ja Aki.

– Aki? – Miron äänessä oli jotain. – Ja Otto? Kaikki kolme?

– Kaikki kolme.

Miro katsoi savusaunan seinää. Hänen leukansa liikkui.

– Mä luulin, hän sanoi, ja sitten hän pysähtyi. – Mä en tiedä mitä mä luulin. Mä luulin, että mä oon vähän… erityinen. Koska mä olin viimeinen vappuna. Ja kolmas. Mä luulin, että tää oli niinku… korvaus.

– Sä oot erityinen, Jenna sanoi. – Ihan kaikki teistä on. Eri tavalla.

Miro oli hiljaa. Sitten hän huokaisi ja hieroi kasvojaan.

– Mä oon mustasukkainen, hän sanoi. – Kymmenen sekuntia. Mä annan itselleni kymmenen sekuntia olla mustasukkainen. – Hän laski hiljaa. – Okei. Se meni ohi. Mä en oo kenenkään poikaystävä. Elsa ei oo kenenkään tyttöystävä. Ja sä et oo kenenkään tyttöystävä.

– En oo.

– Sit mä en voi olla mustasukkainen. Se olis epälooginen. Aki sanois niin.

– Aki sanois just niin.

Hän sytytti taskulampun uudestaan. Se ei edelleenkään toiminut. Hän ravisti sitä, ja patterit putosivat sammaleeseen.

– Tää on symbolista, hän sanoi. – Mä en tiedä mitä se symboloi, mutta tää on symbolista.

Jenna poimi patterit ja laittoi ne takaisin. Lamppu syttyi. Miro katsoi sitä kuin ihmettä.

– Sä korjasit sen.

– Sä laitoit ne väärin päin.

– Sama juttu mun koko elämässä, Miro sanoi. – Patterit väärin päin. Ja sit joku tulee ja kääntää ne.

Jenna kertoi parvesta. Puoli neljältä. Kaikki kolme. Samat säännöt: kukaan ei ole kännissä, kukaan ei koske naisiin, kuka tahansa voi sanoa seis milloin tahansa. Miro kuunteli loppuun asti.

– Kyllä, hän sanoi. – Mut yksi ehto.

– Mikä?

– Mä en makaa Akin vieressä. Se on liian täydellinen. Mä näytän sen vieressä huonolta.

– Ehto hyväksytty.


Aki istui ruokasalin portailla ja kirjoitti jotain puhelimeensa. Kun Elsa ja Jenna tulivat, hän laski puhelimen ja katsoi heitä.

– Te ootte kertoneet Otolle ja Mirolle, hän sanoi. – Teidän ilmeistä näkee.

– Me ollaan kerrottu.

– Ja te ootte tulleet kertomaan mulle.

– Me ollaan.

– Tiesin. – Hän nyökkäsi. – Mä tiesin jo laiturilla. Sä kerroit mulle etukäteen, että niitä on muitakin. Kiitos siitä. Se oli tärkeää.

– Meillä on ehdotus, Jenna sanoi.

– Parvi.

Elsa ja Jenna katsoivat toisiaan.

– Mistä sä…

– Parvi on ainoa paikka, jonne mahtuu viisi ihmistä niin, ettei kukaan näe. Ja siellä on kuusi patjaa. – Aki kohautti olkiaan. – Mä tein tilankäyttösuunnitelman ensimmäisenä iltana.

– Ja?

– Kyllä. Puoli neljältä?

– Mistä sä tiesit kellonajan?

– Puoli neljältä kaikki muut nukkuu. Paitsi Linnea, joka nukkuu huonosti, koska hänellä on seitsemän kukkaa tyynyn alla. – Aki nousi portailta. – Mä tuon kylmälaukun.


Puoli neljältä aamuyöllä viisi ihmistä kiipesi parven jyrkkiä tikkaita ylös hiljaa, yksitellen, varpaillaan. Otto ensin, koska hän oli kevyin. Sitten Jenna, sitten Miro, joka löi päänsä kattoon ylimmällä puolalla ja nielaisi kirosanan. Sitten Elsa. Viimeisenä Aki kylmälaukun kanssa.

Parvella oli kuusi patjaa rivissä matalan katon alla, ja ikkunasta tulvi juhannusaamun vaaleanpunaista valoa. Hyttyset surisivat. Joku oli jättänyt sinne pussin vaahtokarkkeja vuodelta 2019.

Kolme miestä kävi makuulle vierekkäin: Otto, kaksikymmentä, Miro, kaksikymmentäkaksi, ja Aki, kaksikymmentäkolme, vanhin ja ainoa, joka oli käynyt armeijan ja osasi siksi maata hiljaa. Otto keskellä. Aki vasemmalla. Miro oikealla, mahdollisimman kaukana Akista, vaikka patjoja oli vain kuusi.

Elsa ja Jenna polvistuivat heidän jalkopäähänsä.

– Kaikki kolme, Elsa kuiskasi. – Yhtä aikaa. Viimeinen kerta kysyä. Kyllä?

– Kyllä, Otto kuiskasi.

– Kyllä, Miro kuiskasi.

– Kyllä, Aki sanoi.

Ja sitten Otto, joka makasi keskellä ja katsoi kohti tikkaiden aukkoa, kuiskasi:

– Hei. Linnea ei nukkunut. Mä näin sen puhelimen valon salissa, kun me kiivettiin.

Osa 7: Parvi

Kukaan ei liikkunut.

Hyttynen surisi Elsan korvan vieressä. Alhaalta nukkumasalista kuului Rasmuksen kuorsaus ja sen välissä yksi selvä, unenomainen sana: “proteiini”.

– Ehkä se vaan katsoi lintuja, Jenna kuiskasi.

– Kello kolme aamulla? Miro kuiskasi.

– Linnut herää aikaisin.

– Linnea ei.

Aki nousi kyynärpäidensä varaan ja katsoi tikkaiden aukkoa.

– Ehdotus, hän sanoi hiljaa. – Jos joku tulee tikkaita ylös, me lopetetaan heti. Peitot päälle. Kukaan ei näe mitään, mitä ei oo pyytänyt nähdä. Sovitaanko?

– Sovitaan, Elsa sanoi.

– Sovitaan, sanoivat Otto, Miro ja Jenna yhtä aikaa.

Elsa veti parven nurkasta kolme fleecepeittoa valmiiksi miesten jalkopäähän. Jenna tarkisti, että tikkaiden aukko oli näkyvissä. Aki avasi kylmälaukun ja jakoi kaikille vesipullon, koska tietysti hän jakoi.

Sitten he aloittivat.


Elsa polvistui Oton ja Akin väliin. Jenna asettui Miron viereen. Kolme miestä makasi vierekkäin patjoilla, kädet pään alla, kuin olisivat odottaneet hammaslääkäriä. Matala katto oli puolen metrin päässä heidän kasvoistaan. Joku oli kirjoittanut siihen tussilla “ATK-kerho 1998 oli täällä”.

– Mä en ollut ATK-kerhossa, Miro kuiskasi. – Mä haluun, että se tiedetään.

– Se tiedetään, Jenna sanoi ja veti hänen kumiankkansa alas.

Elsa otti Oton vasempaan käteensä ja Akin oikeaan. Kumpikin oli jo kova. Hän oli tehnyt tämän kerran ennen vappuna, mutta ei näin, ei yhtä aikaa, ei niin, että tunsi kaksi eri pulssia kahdessa kämmenessä. Otto oli lämmin ja vähän tärisevä. Aki oli tasainen ja raskas.

Kaksi eri ihmistä, hän ajatteli. Kaksi eri rytmiä. Mä oon kapellimestari.

Hän alkoi liikuttaa käsiään. Eri tahdissa. Otolle hitaasti, pitkillä vedoilla. Akille lyhyemmin ja tiukemmin, koska Aki oli sanonut suihkussa, mistä hän piti, ja Elsa muisti.

Otto puri huultaan. Aki hengitti nenän kautta syvään ja tasaisesti, mutta hänen vatsalihaksensa jännittyivät joka vedolla.

Jenna oli Miron kimpussa. Hän oli levittänyt Akin liukuvoidetta kämmeniinsä ja otti Miron molempiin käsiinsä, kiertäen toista ylös ja toista alas, ja Miro tuijotti kattoa ja ATK-kerhoa ja yritti kovasti olla päästämättä ankanääntä.

– Hengitä, Jenna kuiskasi.

– Mä hengitän.

– Sä pidätät henkeä.

– Jos mä hengitän, mä kvaakkaan.

Otto nauroi. Hiljaa, tärisevästi. Hänen naurunsa siirtyi Elsan käteen, ja Elsa tunsi, miten se nytkähti hänen kämmenessään.

Sitten he vaihtoivat. Se oli ollut Jennan idea, kirjattu vihkoon kohtaan seitsemän: kierto. Elsa siirtyi Miron luo. Jenna otti Oton ja Akin. Ja kaikki kolme miestä tunsivat hetken ajan, miltä toinen nainen tuntui. Eri kädet, eri lämpö, eri ote.

– Toi on eri, Otto kuiskasi Jennalle. – Siis hyvällä tavalla. Sä puristat enemmän.

– Mä tiedän.

– Elsa kiertää.

– Mä tiedän senkin.

– Te ootte kuin kaks eri ohjelmointikieltä, Otto sanoi, ja kaikki neljä muuta yrittivät olla nauramatta yhtä aikaa, ja parven lattia narisi.

Jenna kumartui Akin puoleen.

– Haluutko sä taas? hän kuiskasi. – Sisältäpäin?

– Kyllä, Aki sanoi heti. – Kiitos, että kysyt uudestaan.

Jenna liukasti sormensa ja liu’utti ne Akin alle, ja hän löysi saman kohdan kuin suihkussa, nyt varmemmin. Aki kaarsi selkäänsä patjalta. Hänen kätensä pysyivät pään alla. Ne pysyivät aina.

Elsa katsoi heitä kaikkia. Kolme miestä rivissä, kaikki eri tilassa, kaikki täysin hänen ja Jennan käsissä. Ja hän tajusi, ettei kyse ollut enää vallasta. Vappuna se oli ollut valtaa. Nyt se oli jotain muuta. Se oli luottamusta. Kolme ihmistä, jotka olivat sanoneet kyllä, ja pitivät kätensä pään alla, koska olivat luvanneet.

Ja sitten tikkaiden alin puola narahti.


Kaikki jähmettyivät.

Elsa veti fleecepeiton Miron päälle. Jenna veti toisen Oton ja Akin päälle, yhden peiton kahdelle, ja se jäi Akin polviin asti. Hän kiskoi sitä ylös. Viisi ihmistä makasi ja istui täysin hiljaa matalan katon alla.

Toinen puola. Kolmas.

Tikkaiden aukosta nousi pää. Vaaleanruskeat hiukset sotkussa, seitsemän kukkaa hiuksissa, koska ne olivat tarttuneet niihin tyynyn alta. Ja kädessä puhelin, jonka ruudulla luki isoin kirjaimin:

HARMAAPÄÄTIKKA (Picus canus). Varmuus 91 %.

Linnea katsoi heitä. Kolme miestä yhden ja puolen fleecepeiton alla. Kaksi naista heidän jalkopäässään. Vesipullot. Kylmälaukku. Liukuvoidepullo, joka oli jäänyt patjan päälle.

– Mä tiesin, hän kuiskasi. – Mä tiesin, ettei se ollut tikka.

Kukaan ei sanonut mitään. Linnea nousi vielä yhden puolan, niin että hänen olkapäänsä tulivat aukon yläpuolelle, ja laski puhelimen lattialle.

– Mä en oo nähnyt mitään, hän sanoi hiljaa. – Siis, mä nään peitot. Mä en oo nähnyt mitään peittojen alla. Ja mä en kerro kenellekään. En Petelle, en Rasmukselle, en kellekään. Lupaan.

– Kiitos, Elsa kuiskasi.

– Mut mä haluun kysyä yhtä asiaa.

Hän katsoi Elsaa. Sitten Jennaa. Sitten kolmea miestä peittojen alla.

– Saanko mä tulla mukaan?


Hiljaisuus. Hyttynen. Alhaalta Rasmus: “proteiini”.

– Ootko sä selvä? Elsa kysyi ensimmäisenä.

– Mä join yhden siiderin kokolla ja kolme kuppia kahvia. Mä en oo nukkunut, koska mulla on seitsemän kukkaa tyynyn alla ja ne pistelee. – Linnea nosti kätensä kuin olisi vannonut valan. – Mä oon kakskytyks. Mä oon täysin hereillä. Ja mä oon miettinyt tätä siitä asti, kun mun sovellus tunnisti ankan.

Elsa katsoi Jennaa. Jenna nyökkäsi.

– Meidän säännöt, Elsa sanoi. – Kaikki sanoo kyllä ääneen. Kuka tahansa voi sanoa seis. Ja miehet ei koske meihin.

– Okei, Linnea sanoi. – Mut mulla on yksi oma sääntö. Jos se on okei teille kahdelle.

– Mikä?

– Mä haluun, että joku koskee muhun. – Hän katsoi suoraan Miron peittoa. – Saarinen on mulle velkaa. Ison palveluksen. Kaupan jonosta, vappuna, Extra Large ja erityistä simaa. Mä oon säästänyt sitä palvelusta. Mä haluun käyttää sen nyt.

Miron pää nousi peiton alta. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset.

– Mä? hän kuiskasi.

– Sä. Jos sä haluut. Jos Elsa ja Jenna on okei sen kanssa, että sääntö koskee vaan mua.

– Se on sun sääntö, Jenna sanoi. – Sun keho. Me ollaan okei.

– Täysin okei, Elsa sanoi.

Elsa kääntyi miesten puoleen.

– Otto. Saako Linnea tulla mukaan?

– Kyllä, Otto kuiskasi. Hänen silmälasinsa olivat vinossa.

– Aki?

– Kyllä. – Aki katsoi Linneaa. – Ja kiitos, että kysyit. Se oli oikein tehty.

– Miro?

Miro katsoi Linneaa. Pitkään.

– Kyllä, hän sanoi. – Kyllä mukaan. Ja kyllä palvelukseen. – Hän nielaisi. – Mut mä kysyn sulta erikseen, Linnea. Saanko mä koskea sua?

Linnea hymyili ensimmäistä kertaa.

– Saat. Mä näytän miten.


Linnea kiipesi parvelle kokonaan ja istui Miron viereen patjalle, selkä vinoa kattoa vasten. Hän veti collegehousunsa ja alushousunsa pois yhdellä liikkeellä, ja kukat putosivat hänen hiuksistaan Miron vatsalle.

– Sori, hän sanoi. – Juhannustaika.

– Mitä se tarkoittaa?

– Että sä näet unta mun tulevasta miehestä.

– Mä en oo sun tuleva mies.

– Mä tiedän. Se on vaan taika.

Jenna veti peiton pois Mirolta. Linnea katsoi alas, näki kumiankat hänen reisillään ja peitti suunsa kädellä.

– Älä, Miro kuiskasi.

– Mä en sanonut mitään!

– Sä ajattelit.

Linnea otti Miron käden omaansa. Hän ohjasi sen reidelleen, sitten ylemmäs, ja levitti jalkojaan. Hän oli märkä. Miro henkäisi.

– Kevyesti, Linnea kuiskasi. – Tässä. Pieniä ympyröitä. Ei suoraan siihen vielä. Ympärille.

Miro teki niin kuin hän sanoi. Hänen sormensa olivat varovaiset ja vähän kömpelöt, ja Linnea korjasi niitä kädellään, painoi, siirsi, ja sitten hänen päänsä painui kattoa vasten ja hän päästi pienen äänen.

– Siinä. Juuri siinä.

Jenna otti Miron uudestaan käteensä. Liukkaasti, hitaasti. Miro vapisi. Hänen toinen kätensä oli edelleen pään alla, toinen Linnean jalkojen välissä, ja hän katsoi Linneaa kuin ei olisi uskonut, että tämä oli totta.

Elsa palasi Oton ja Akin väliin. Hän otti heidät molemmat taas käsiinsä, ja kumpikin oli kovempi kuin ennen. Linnean tulo oli muuttanut jotain. Lisännyt jotain. Kolmas nainen, joka oli kysynyt, ja oma sääntö, joka oli kuulunut vain hänelle.

Linnea avasi silmänsä ja katsoi Ottoa, joka makasi Miron vieressä ja yritti olla katsomatta liikaa ja katsoi silti.

– Lehtinen, hän kuiskasi. – Mulla on yks käsi vapaana. Saanko mä?

Otto räpäytti silmiään silmälasien takana. Hän katsoi Elsaa, kuin olisi tarvinnut luvan, ja Elsa nosti kätensä pois hänestä ja nyökkäsi: sun päätös.

– Kyllä, Otto kuiskasi. – Kyllä, saat.

Linnea kurotti. Hänen kätensä oli pienempi kuin Elsan ja kylmempi, koska hän oli pitänyt sitä puhelimen ympärillä koko yön, ja Otto hätkähti ja sitten nauroi hiljaa.

– Kylmä, hän kuiskasi.

– Sori. Lintuharrastajan kädet.

– Ei, se on… se on hyvä. Se on eri.

Elsa siirtyi kokonaan Akin luo. Nyt hänellä oli molemmat kädet yhdelle miehelle, ja hän käytti niitä: toinen kiersi ja toinen veti, ja Jennan sormi oli edelleen Akin sisällä, painaen sitä kohtaa, jonka hän oli löytänyt suihkussa. Aki hengitti kuin juoksija. Hänen silmänsä seurasivat Elsan käsiä, sitten Jennan rannetta, sitten taas Elsan käsiä.

– Tää on, hän kuiskasi, – liikaa dataa.

– Liikaa?

– Ei. Juuri sopivasti liikaa.

Parvella oli nyt kuusi ihmistä ja kahdeksan kättä liikkeessä ja vain kahdet kädet pään alla, Oton ja Akin, ja yksi Miron, koska Miron toinen käsi oli siellä, minne Linnea oli sen ohjannut. Matala katto otti vastaan heidän lämpönsä. Ikkunan lasi alkoi huurtua sisäpuolelta. Joku hyttynen oli lopettanut surisemisen, ehkä se oli luovuttanut.

Elsa vilkaisi tikkaiden aukkoa. Tyhjä. Alhaalla Rasmus käänsi kylkeä ja mutisi “kreatiini”, mikä oli uutta.

– Se vaihtoi lisäravinnetta, Jenna kuiskasi, ja Linnea joutui painamaan kasvonsa käsivarteensa.

– Nyt sisään, Linnea kuiskasi Mirolle. – Yksi sormi. Ja peukalo pysyy ylhäällä.

Miro liu’utti sormensa sisään. Linnea kaarsi selkäänsä, ja hänen kätensä haki tukea, ja se löysi Elsan olkapään. Elsa otti sen. He pitivät toisiaan kädestä hetken, kaksi naista, toinen tyydyttäen kahta miestä ja toinen tullen tyydytetyksi.

– Mä tuun kohta, Linnea kuiskasi. – Älä lopeta, Saarinen. Älä ikinä lopeta.

– En lopeta.

Ja hän ei lopettanut. Linnea tuli ensimmäisenä, hiljaa ja tärisevästi, kasvot painettuina Elsan olkapäähän, ettei ääni kantautuisi alas. Hänen reitensä puristuivat Miron käden ympärille. Hän värisi pitkään.

Miro tuli melkein heti perään, Jennan käsiin, ja hän päästi ankanäänen. Tällä kertaa kukaan ei nauranut. Tai kaikki nauroivat, mutta äänettömästi, ja se oli hyvä nauru.

Otto oli seuraava. Hän katsoi Linneaa ja Miroa ja Elsaa, ja hän sanoi “kiitos” kattoon juuri ennen kuin tuli, kuin olisi kiittänyt koko universumia.

Aki tuli viimeisenä. Jenna piti sormeaan edelleen hänen sisällään, Elsa piti kättään hänen ympärillään, ja hän katsoi heidän käsiään loppuun asti, kuten aina. Hänen kätensä pysyivät pään alla. Kun se oli ohi, hän päästi syvän henkäyksen ja sulki silmänsä.

– Riskianalyysi, hän sanoi, – päivitetty.


He makasivat parvella pitkään. Kuusi patjaa, kuusi ihmistä. Linnea Miron vieressä, kukat edelleen siellä täällä. Elsa ja Jenna vierekkäin jalkopäässä, nojaten toisiinsa. Kolme miestä rivissä, vesipullot kädessä.

– Mitä jos me ei kerrota kellekään, Otto kuiskasi.

– Me ei kerrota kellekään, Jenna sanoi.

– Paitsi lintusovellukselle, Linnea sanoi.

Viideltä he kiipesivät alas, yksitellen. Nukkumasali oli hiljainen. Rasmus nukkui suu auki, Pete nukkui silmälasit päässä, Tuukka nukkui kaiutin sylissään kuin nalle. Kukaan ei herännyt. Kukaan ei ollut nähnyt mitään.

He menivät uimaan. Järvellä oli usvaa, paksua ja valkoista, ja aurinko nousi sen läpi kultaisena. Laiturilta hyppäsi kuusi ihmistä peräkkäin, ja vesi oli kolmetoista astetta, ja kaikki kiljuivat, mutta usva söi äänet.

Laiturin päässä, kun muut kiipesivät tikkaita ylös hampaat kalisten, Miro jäi veteen Linnean viereen.

– Onks velka nyt maksettu? hän kysyi.

Linnea mietti. Hän veti märät hiukset kasvoiltaan ja katsoi usvaa.

– Melkein, hän sanoi. – Korot on vielä auki.

– Korot?

– Mä kerron myöhemmin.

Otto istui laiturin penkillä pyyhe päässä kuin munkki ja kuivasi silmälasejaan, jotka eivät kuivuneet, koska kaikki, millä hän yritti niitä kuivata, oli märkää. Aki ojensi hänelle kuivan paperinenäliinan kylmälaukusta. Tietysti hänellä oli kuivia paperinenäliinoja kylmälaukussa.

– Kiitos, Otto sanoi. – Siis kaikesta. Tästä yöstä. Mä en tiedä kenelle mä sanon tän.

– Sano se kaikille, Jenna sanoi vedestä.

– Kiitos kaikille, Otto sanoi usvaan.

– Ole hyvä, vastasi usva Miron äänellä.

Elsa kellui selällään ja katsoi taivasta.

Vappuna mä jaoin palkinnot, hän ajatteli. Nyt ei ollut palkintoja. Ja se oli parempi.


Aamupalalla Pete keitti kahvia ydinvoimalassaan ja katsoi heitä kaikkia epäluuloisesti.

– Mä kuulin yöllä jotain, hän sanoi. – Parvelta. Kuin… naputusta.

– Tikka, Linnea sanoi heti. – Harmaapäätikka. Mulla on todisteet.

Hän näytti puhelinta. Pete katsoi ruutua ja nyökkäsi vakuuttuneena.

– Setä sanoi, että täällä on tikkoja, hän sanoi. – Se sanoo, että ne tuo onnea.

– Ne tuo, Miro sanoi suu täynnä huoltoasemapiirakkaa.

Elsa joi kahviaan. Hänen puhelimensa värähti. Viesti Akilta, joka istui kolmen metrin päässä hänestä:

Tiimi 7 retro maanantaina. Mulla on yks uus asia agendalle. Ruskaviikonloppu. Pete sanoi, että setä vuokraa leirikeskusta myös syyskuussa. Ja mulla on idea. Omat säännöt, kuten mä lupasin vappuna.

Elsa nosti katseensa. Aki katsoi häntä ruokasalin poikki ja nosti kahvikuppiaan.

Ja Linnea, joka istui Miron vieressä, kumartui Elsan puoleen ja kuiskasi:

– Mä tuun mukaan. Mihin ikinä te ootte menossa. Ja mulla on uus sääntö.

Saatavilla myös kielillä: English , Svenska

Vain aikuisille

Tämä sivusto sisältää eroottista fiktiota yli 18-vuotiaille lukijoille. Kaikki henkilöhahmot ovat aikuisia.

Poistu