Hiljainen tila
Vappuyö Helsingissä, toimistosauna ja pimeä huone täynnä makuupusseja. Elsalla, 21, on kolme sääntöä – ja kolme ujoa miestä, jotka eivät ole yrittäneet mitään.
Sisällys
Osa 1: Vappuaatto, versio 1.0
Kello oli viisi vaille kuusi, ja Kauppatorin laidalla seisoi noin kaksikymmentätuhatta ihmistä, joista ainakin viisitoista oli pukeutunut samanvärisiin haalareihin. Ne olivat tietotekniikan opiskelijoiden haalarit, pinkit kuin purkka ja täynnä merkkejä. Puolet merkeistä oli ostettu, toinen puoli ansaittu tavoilla, joista ei kerrota vanhemmille.
– Jos joku kysyy, mikä tää väri on, se on magenta, sanoi Miro Saarinen kovalla äänellä. – Ei pinkki. Magenta. RGB 255, 0, 255. Se on tekninen väri.
– Se on pinkki, sanoi Jenna.
– Se on tekninen pinkki.
Elsa Kivikoski seisoi porukan keskellä ja joi simaa pahvimukista. Hän oli kaksikymmentäyksi, ensimmäisen vuoden opiskelija ja hänen hiuksensa olivat niin vaaleat, että ne näyttivät huhtikuun auringossa melkein valkoisilta. Haalarit hänellä oli sidottu vyötärölle, ja yläosana oli valkoinen toppi, jonka päällä roikkui ylioppilaslakki kuminauhassa kaulalla. Hän tiesi tarkalleen, kuinka moni porukan miehistä katsoi häntä sillä hetkellä. Seitsemän. Kahdeksan, jos laski myös sen, joka yritti olla katsomatta.
Kahdeksan. Uusi ennätys. Kirjataan.
Hän ei pitänyt kirjaa oikeasti. Tai piti, mutta vain päässään. Se oli tapa, joka oli alkanut kolme kesää sitten, kahdeksantoistavuotiaana, Porvoossa hotellin baaritiskin takana. Kolme henkilökuntaan kuuluvaa miestä oli silloin lyönyt vetoa siitä, kuka “saa” Elsan ensimmäisenä, ja hän oli kuullut sen keittiön ovelta. Hän oli seissyt oven takana kuuntelemassa, miten hänestä puhuttiin kuin pelistä, jossa oli voittaja ja palkinto.
Sinä päivänä hän oli päättänyt kaksi asiaa. Hän ei koskaan olisi kenenkään palkinto. Ja jos joku peli pelattaisiin, hän tekisi siihen säännöt itse.
Siitä oli neljä vuotta. Kukaan ei ollut sen jälkeen saanut häntä. Moni oli yrittänyt. Jotkut yrittivät edelleen.
– Elsa! Kuka on kantanut sun simaa? Mä kannan sun simaa.
Rasmus Ahola tunki itsensä hänen viereensä kuin ovimatto, joka on päättänyt ryhtyä ihmiseksi. Hän oli kaksikymmentäkaksi, harjoitteli kuntosalilla kuusi kertaa viikossa ja kertoi siitä seitsemän kertaa. Ensimmäisen opiskeluviikon aikana hän oli kysynyt Elsaa ulos kolmesti, ja sen jälkeen keskimäärin kerran viikossa, kuin ajastettu tehtävä.
– Mä kannan sen itse, Elsa sanoi ystävällisesti. – Mun käsissä on ihan hyvät moottoritaidot.
– Mä vaan tarjosin.
– Mä tiedän. Kiitos, Rasmus.
Cron job. Rasmus on cron job. Ajetaan joka maanantai klo 9.00, palauttaa aina saman virheen.
Havis Amandan ympärillä alkoi tapahtua. Nosturi nousi, ja ihmismassa painoi eteenpäin. Jostain kuului “Gaudeamus igitur”, ja kaikki alkoivat laulaa. Puolet ei tiennyt sanoja, toinen puoli tiesi ne väärin. Elsa painoi lakin päähänsä tasan kuudelta, kuten kaikki muutkin, ja kun kaksikymmentätuhatta valkoista lakkia nousi yhtä aikaa, hän tunsi sen kylmän väristyksen, jonka hän tunsi joka vuosi, vaikka ei olisi sitä ikinä myöntänyt.
– Ensimmäinen opiskelijavappu, Jenna sanoi hänen vieressään ja kilisti mukiaan. – Me ollaan virallisesti aikuisia.
– Sä oot kakskymmentä.
– Siksi just. Mä oon virallisesti aikuinen ja epävirallisesti idiootti. Se on ihanteellinen yhdistelmä vappua varten.
Jenna Toivonen oli Elsan paras ystävä. Hän oli aloittanut opinnot samana syksynä, istunut ensimmäisellä luennolla Elsan viereen ja sanonut: “Jos sä et oo täällä jonkun miehen takia, me voidaan olla kavereita.” Elsa ei ollut siellä minkään miehen takia. Hän oli siellä, koska oli saanut ylioppilaskirjoituksista matematiikasta laudaturin ja tykkäsi asioista, jotka toimivat logiikalla. Ihmiset eivät toimineet. Koodi toimi.
Lakituksen jälkeen porukka kokoontui Esplanadin puistoon. Viisitoista ihmistä magentassa, pahvilaatikollinen munkkeja, 15 pulloa kuohuviiniä ja Tuukan bluetooth-kaiutin, josta soi vuorotellen Eppu Normaalia ja videopelien soundtrackeja.
Elsa istui nurmikolla ja katseli porukkaa. Hän teki niin aina, kuin olisi skannannut verkkoa.
Siinä oli Petteri “Pete” Hämäläinen, kaksikymmentäneljä, porukan vanhin. Hän oli tullut opiskelemaan kolmen vuoden työkokemuksen jälkeen, ja juuri hänen ansiostaan he olivat menossa tänä iltana minnekään. Pete teki osa-aikaisesti töitä Kuusipuu Software Oy:llä, ohjelmistotalossa Ruoholahdessa. Firman ylimmässä kerroksessa oli sauna, pukuhuone, neuvotteluhuone ja iso yhteinen oleskelutila, jossa pidettiin perjantaisin pizzailtoja. Pete oli kysynyt toimitusjohtajalta, saisiko porukka yöpyä siellä vappuaattona. Toimitusjohtaja oli sanonut “kunhan mitään ei hajoa eikä kukaan oksenna serverihuoneeseen”. Pete oli tulostanut sähköpostin ja laminoinut sen.
Siinä oli Linnea Mäkelä, kaksikymmentäyksi, joka teki tekoälyharjoitustöitä paremmin kuin opettaja ja oli siitä hyvin hiljaa. Tuukka Rantala, kaksikymmentä, DJ ja huono kaikessa muussa paitsi musiikissa. Jenna. Rasmus. Ja kymmenen muuta, joiden nimet Elsa tiesi mutta joiden kanssa hän ei ollut koskaan puhunut kuin tehtävistä.
Ja sitten oli ne kolme.
Elsa oli katsellut heitä koko kevään. Ei siksi, että he olisivat yrittäneet jotain. Päinvastoin. He olivat ainoat porukan miehistä, jotka eivät olleet koskaan yrittäneet mitään.
Otto Lehtinen istui nurmikolla hieman sivussa, polvet koukussa, ja kirjoitti jotain puhelimeensa. Kaksikymmentä vuotta, laiha, tummat hiukset, jotka tarvitsivat leikkuun jo maaliskuussa. Hän koodasi Rustilla huvikseen ja punastui joka kerta, kun Elsa sanoi hänelle hei. Kerran hän oli auttanut Elsaa tietorakenteiden harjoitustyössä kolme tuntia putkeen ja sanonut sen jälkeen yhden lauseen: “Sun koodi on tosi siistiä.” Sitten hän oli kävellyt pois niin nopeasti kuin olisi sanonut jotain kiellettyä.
Miro Saarinen seisoi keskellä porukkaa ja kertoi tarinaa jostain bileistä Tampereella, joissa hän oli “melkein päätynyt” jonkun Tampereen teekkarin kanssa saunaan, kun tämän poikaystävä tuli. Kaksikymmentäkaksi, leveät hartiat, aina vähän liian kova ääni. Hän puhui naisista kuin ammattilainen, ja Elsa oli tuntenut hänet tarpeeksi kauan tietääkseen, että se oli pelkkää ääntä. Miro katsoi Elsaa aina vain silloin, kun luuli, ettei Elsa näe, ja kun heidän katseensa kohtasivat, hän katsoi pois ensimmäisenä. Kaikki muu hänestä oli kovaa, mutta se ei ollut.
Ja Aleksi “Aki” Nurmi istui puun juurella ja avasi kuohuviinipulloa niin varovasti, että korkki ei päästänyt ääntäkään. Kaksikymmentäkolme. Hän oli käynyt armeijan, ollut kaksi vuotta varastolla töissä ja tullut opiskelemaan vasta sitten. Hän puhui vähän, ja kun puhui, hän puhui täsmällisesti. Hänen harjoitustyönsä olivat kommentoituja kuin jonkun toisen luettavaksi tarkoitettuja kirjeitä. Hän oli ainoa, joka oli koskaan huomauttanut Elsan koodissa olevasta virheestä. Hän oli tehnyt sen niin kohteliaasti, että Elsa oli ollut siitä ensin raivoissaan ja sitten kiitollinen.
Kolme miestä, jotka eivät ole yrittäneet. Yksi ujo, yksi joka esittää, yksi joka laskee. Kukaan heistä ei ole koskaan katsonut minua kuin palkintoa. He ovat katsoneet minua kuin… jotain, mitä ei uskalla koskettaa.
Hän ei ollut vielä päättänyt mitään. Hän oli vain ajatellut. Koko kevään.
– Elsa, Otto sanoi yhtäkkiä hänen vieressään, ja hän hätkähti, koska ei ollut huomannut tämän siirtyvän. – Sä… sulla on simaa poskessa.
– Missä?
– Tossa. – Otto osoitti omaa poskeaan, ei Elsan. Hän ei uskaltanut koskea.
Elsa pyyhkäisi poskeaan. Väärästä kohdasta, tahallaan.
– Nyt?
– Ei. Vähän… vasemmalle. Sun vasemmalle. Mun oikealle. Tai…
– Otto. Näytä.
Otto nielaisi. Hän kurotti hitaasti, kuin olisi lähestynyt villieläintä, ja pyyhkäisi peukalollaan Elsan posken. Hänen peukalonsa tärisi.
– Nyt se on pois, hän sanoi. Hänen korvansa olivat helakanpunaiset.
– Kiitos.
– Ei se mitään. Se oli vaan… simaa.
Hän perääntyi takaisin omalle paikalleen ja tuijotti puhelintaan niin intensiivisesti, että Elsa näki näytön heijastuvan hänen silmälaseistaan. Näytöllä ei ollut mitään auki.
Söpö. Liian söpö. Sitä ei saa käyttää hyväksi. Paitsi ehkä vähän.
Ilta eteni kuten opiskelijavaput etenevät. Esplanadilta Kaivopuiston rantaan, jossa joku oli tuonut grillin, jota ei saanut käyttää, ja joku toinen soitti vartijalle, joka ei tullut. Rannasta takaisin keskustaan, Kallion suuntaan, baariin, jossa oli niin paljon haalareita, että värit sekoittuivat yhdeksi iloiseksi sateenkaareksi. Elsa joi kaksi siideriä ja juomien välissä vettä, koska hän oli päättänyt jo viikkoa aiemmin, että tänä vappuna hän muistaa kaiken.
Miro tilasi tequilashotteja koko pöydälle ja yritti kertoa, miten niitä juodaan “oikein Meksikon tapaan”, ja suolaa lensi Linnean silmään. Rasmus kysyi Elsaa tanssimaan. Elsa sanoi ei, ystävällisesti. Rasmus kysyi uudestaan kymmenen minuutin päästä. Elsa sanoi ei, yhtä ystävällisesti. Aki istui pöydän päässä ja joi yhtä olutta kaksi tuntia ja katsoi Elsaa yhden kerran, pitkään, kun Elsa naurahti jollekin Jennan jutulle.
Elsa huomasi sen. Hän huomasi aina.
Hän katsoi takaisin. Aki ei katsonut pois.
Tuo on uutta. Ei vielä kirjattu käyttäytyminen.
Kymmenen jälkeen Pete nousi tuolille ja koputti lasiaan avaimella.
– Hyvät naiset ja herrat ja muut tietokoneen käyttäjät! Bussi lähtee kohti Kuusipuuta! Säännöt muistatte: ei serverihuoneeseen, ei pukuhuoneen lattialle oksentamista, sauna on uimapukusauna koska toimitusjohtaja lukee Slackia, ja jokainen nukkuu omassa makuupussissaan seinän vieressä. Me ei olla eläimiä. Me ollaan insinöörejä.
– Ei vielä, joku huusi.
– Ei vielä, Pete myönsi. – Mutta joskus. Mennään!
Viisitoista ihmistä magentassa kaatui ulos baarista ja lähti kävelemään kohti Ruoholahtea. Matka kesti neljäkymmentä minuuttia, koska Tuukka halusi pysähtyä joka kioskille, ja koska Miro yritti kiivetä yhteen patsaaseen ja putosi. Kun he pääsivät perille, kello oli puoli kaksitoista, ja kaikki olivat jo vähän väsyneitä ja paljon onnellisia.
Kuusipuu Software Oy:n toimisto oli vanhassa tiilitalossa, joka oli ennen ollut kaapelitehtaan varasto. Pete avasi oven kulkukortilla ja hälytyskoodilla, jonka hän tarkisti kolmesti puhelimestaan. Hissi vei heidät kuudenteen kerrokseen. Sen ovet aukesivat suoraan isoon oleskelutilaan: säkkituoleja, pitkä pöytä, kahvikone, joka näytti avaruusalukselta, ja seinällä iso näyttö, jossa pyöri firman tuotantopalvelinten tila vihreinä ja punaisina käyrinä.
– Älkää koskeko siihen, Pete sanoi. – Jos se menee punaiseksi, mä menetän työpaikan.
Oleskelutilasta pääsi lasiovesta neuvotteluhuoneeseen, jossa oli valkotaulu täynnä joku sprintin suunnitelmaa. Toisesta ovesta pääsi käytävään, josta lähtivät pukuhuoneet. Ja sen perällä oli sauna, iso, viidentoista hengen lauteet, ikkuna, josta näkyi Länsisataman valot ja meren tumma pinta.
Porukka levitti makuualustat. Joku oli tuonut retkipatjan, joku vanhan joogamaton, Tuukka ilmapatjan, joka vuoti. Pete jakoi paikat: neuvotteluhuoneeseen ne, jotka haluavat nukkua ennen kolmea, oleskelutilaan muut. Seinien vierille, rivissä, kuin leirikoulussa.
Elsa ei valinnut paikkaansa sattumalta.
Hän käveli oleskelutilan läpi makuupussi kainalossaan ja katsoi, mihin kolme miestä levittivät omansa. Otto meni ikkunaseinän nurkkaan, kauimmas kaikista, kuten hän aina teki. Miro levitti omansa oleskelutilan keskelle, kahvikoneen viereen, koska hän halusi olla siellä, missä tapahtuu. Aki asetteli makuualustansa neuvotteluhuoneen lasiseinän viereen, millilleen suoraan seinän kanssa, makuupussin vetoketju kohti kattoa.
Elsa levitti oman alustansa käytävän suulle. Paikkaan, josta oli yhtä pitkä matka jokaisen luo.
Jenna levitti omansa hänen viereensä ja katsoi häntä.
– Miksi sä valitsit tän? Tääl vetää.
– Mä tykkään vedosta.
– Kukaan ei tykkää vedosta.
– Mä tykkään. Se pitää hereillä.
Jenna katsoi häntä vielä hetken. Sitten hän kohautti olkiaan ja alkoi kaivaa uimapukuaan repusta.
– Sauna, hän sanoi. – Mä tarviin saunaa ennen kuin mä kuolen.
Elsa avasi oman reppunsa. Uimapuku oli päällimmäisenä, musta, yksinkertainen. Sen alla oli toilettilaukku. Ja toilettilaukun sivutaskussa, siellä missä hän tavallisesti piti varahiuslenkkejä, oli pieni, litteä paketti, jonka hän oli ostanut kolme päivää aiemmin.
Hän kosketti sitä sormenpäillä hetken.
Ei mitään päätetty. Vielä.
Hän sulki taskun.
Osa 2: Uimapukusauna
Sauna oli lämmitetty jo valmiiksi. Pete oli käynyt laittamassa kiukaan päälle ennen baariin lähtöä, ajastimella, koska hän oli Pete. Kun ensimmäiset avasivat oven, vastaan tuli kuuma, kuiva aalto, joka tuoksui uudelta haapapuulta ja jollain tavalla myös kahvilta, koska sauna oli suoraan kahvikoneen yläpuolella ilmanvaihdon kannalta.
– Uimapuvut päälle, Pete muistutti ovella kuin konduktööri. – Toimitusjohtaja lukee Slackia.
– Miten se näkis meidät Slackin kautta? Tuukka kysyi.
– Se ei näe. Mutta se tietää. Se tietää aina.
Elsa tuli pukuhuoneesta viimeisten joukossa. Musta uimapuku, ei mitään erikoista: leveät olkaimet, korkea kaula. Se oli valittu tarkoituksella niin tylsäksi, että kukaan ei voisi väittää hänen yrittävän mitään. Hiukset hän oli kiertänyt nutturalle niskaan.
Hänen astuessaan sisään saunan puheensorina hiljeni puoleksi sekunniksi. Sitten se jatkui kovempana, kuin kaikki olisivat yhtäkkiä halunneet todistaa, etteivät olleet hiljentyneet.
Puoli sekuntia. Sama kuin aina.
Lauteilla oli tilaa. Elsa nousi ylätasolle ja istui kohtaan, jossa vasemmalla puolella oli Otto ja oikealla tyhjä kohta. Otto jähmettyi. Hän istui shortsiuimahousuissa, joissa oli kuvioina pieniä pikselikalkkunoita, ja hänen rintakehänsä oli niin kalpea, että se melkein heijasti kiukaan valoa.
– Hei, Elsa sanoi.
– Hei, Otto sanoi. – Hei. Kuuma. Täällä on kuuma.
– Se on sauna.
– Niin. Niin on. Se on… looginen.
Tyhjään kohtaan hänen oikealle puolelleen istui Rasmus sekunnin murto-osassa. Hänen uimahousunsa olivat pienet ja mustat ja hän istui niin, että hänen reitensä lihakset näkyivät mahdollisimman hyvin.
– Löylyä? Rasmus kysyi. – Mä heitän kunnon löylyt. Mä oon Pohjanmaalta.
– Sä oot Espoosta, Jenna sanoi alalauteelta.
– Mun mummo on Pohjanmaalta.
Hän heitti löylyä. Liikaa. Kiuas sähisi kuin vihainen kissa, ja kuuma höyry iski lauteille niin, että puolet porukasta kirosi ja kaksi pakeni pesuhuoneeseen. Elsa sulki silmänsä ja hengitti. Hän piti kuumasta. Hän piti kaikesta, mikä oli vähän liikaa.
Kun hän avasi silmänsä, hän näki Miron alalauteella aivan oven vieressä. Hänellä oli uimahousut, joissa oli keltaisia kumiankkoja, ja hän puhui kovalla äänellä Tuukalle siitä, miten Tampereen saunat ovat parempia, koska “niissä on kulttuuria”. Mutta hänen katseensa nousi Elsaan kerran, kahdesti, ja putosi takaisin. Joka kerta hänen äänensä nousi vähän.
Hän puhuu kovempaa, kun hän katsoo minua. Hän ei edes tiedä sitä.
Aki tuli saunaan viimeisenä. Hänellä oli kädessään muovikassi, ja kassissa oli viisitoista pientä vesipulloa. Hän jakoi ne kaikille yksitellen, sanomatta mitään, ja asetti viimeisen Elsan viereen lauteelle.
– Juo, hän sanoi. Vain se.
– Kiitos, äiti.
Aki ei hymyillyt. Mutta hänen suupielensä nytkähti, ja Elsa näki sen.
– Mä laskin, hän sanoi. – Me ollaan juotu keskimäärin neljä annosta per henkilö kuudessa tunnissa. Saunassa nestehukka kolminkertaistuu. Juo.
– Laskitko sä oikeasti?
– Mä laskin karkeasti. Keskihajonta on suuri, koska Miro.
Elsa joi vettä. Kaikki joivat. Jopa Rasmus, joka sanoi ensin, ettei tarvitse, koska “keho on temppeli”, ja joi sitten koko pullon yhdellä kulauksella, kun luuli, ettei kukaan katso.
Puolen tunnin päästä tunnelma oli vaihtunut. Kiuas oli rauhoittunut, löylyt pehmeämpiä. Joku avasi ikkunan, ja sisään tuli meren tuoksua ja kevätyön viileyttä. Länsisataman valot heijastuivat veteen. Kauempana kaupungilla kuului vielä vappuhuutoja ja autojen tööttäilyä, mutta täällä ylhäällä, kuudennessa kerroksessa, oli rauhallista.
Tuukka laittoi kaiuttimesta soimaan jotain hidasta, pianoa ja syntikkaa. Linnea nukahti alalauteelle Jennan olkaa vasten ja Jenna antoi hänen nukkua. Pete kertoi tarinaa siitä, miten Kuusipuun ensimmäinen asiakas oli ollut kenkäkauppa Jyväskylässä ja miten koko firma oli melkein kaatunut, kun heidän verkkokauppansa myi kolmesataa paria kenkiä, joita ei ollut olemassa.
Elsa kuunteli ja katsoi.
Otto oli siirtynyt sentin lähemmäs häntä. Ei tarkoituksella. Lauteet olivat liukkaat hiestä ja hän oli valunut. Elsa antoi polvensa koskettaa hänen polveaan. Vain kevyesti, kuin vahingossa. Otto lakkasi hengittämästä kolmeksi sekunniksi. Elsa laski. Sitten hän hengitti taas, varovasti, ja jätti polvensa siihen.
Hän ei vetänyt pois. Kirjataan.
Miro alalauteella yritti avata vesipulloaan hampaillaan, jotta näyttäisi rennolta. Korkki lensi kiukaalle ja suli siihen pieneksi mustaksi pisteeksi, ja hän sanoi “perkele” niin aidosti, että koko sauna nauroi. Hän nauroi itsekin, punastuneena, ja katsoi ylöspäin, Elsaan, nähdäkseen nauroiko hänkin. Elsa nauroi. Hän hymyili Mirolle suoraan, ei pilkallisesti, vaan lämpimästi, ja Miro unohti sulkea suunsa.
Aki istui saunan toisessa päässä ja katsoi ulos ikkunasta. Mutta kun Elsa venytteli, nostaen kätensä pään yli ja kaareuttaen selkänsä, hän näki ikkunan heijastuksesta, että Aki katsoi häntä. Ei häpeillen. Ei salaa. Vain katsoi, kuin olisi tarkastellut jotain, mitä halusi ymmärtää.
Elsa laski kätensä. Heijastuksessa heidän katseensa kohtasivat. Aki ei katsonut pois tälläkään kertaa.
Kolme. Kaikki kolme. Kukaan heistä ei tiedä toisista.
Hän tunsi sen jonkin kuumuuden, joka ei johtunut saunasta. Ajatus oli ollut hänen päässään koko kevään, puolivalmiina kuin keskeneräinen funktio. Nyt hän tunsi, miten se kääntyi ja ajoi läpi ilman virheitä.
Kello puoli kaksi Pete taputti käsiään.
– Okei, väki. Hiljainen tila alkaa. Valot sammuu kahden minuutin päästä. Jos joku kuorsaa, se herätetään ja siirretään neuvotteluhuoneeseen. Jos joku ei pääse ylös aamulla, se jätetään tänne. Siivous kymmeneltä. Kaivopuiston piknik yhdeltätoista.
– Kuka sä oot, mun isä? joku kysyi.
– Mä oon se, joka laminoi sähköpostin.
Porukka hajaantui pukuhuoneisiin. Kuivia vaatteita, hammasharjoja, jonoa vessaan. Joku oli unohtanut pyyhkeensä ja kuivasi itsensä paperipyyhkeillä kuin hiiri. Tuukan ilmapatja oli tyhjentynyt kokonaan, ja hän puhalsi sitä täyteen lattialla punaisena kuin tomaatti.
Elsa pukeutui pukuhuoneessa hitaasti. Löysät collegehousut. Iso T-paita, jossa luki It works on my machine. Ei rintaliivejä, koska kukaan ei nuku rintaliiveissä. Hän pani toilettilaukun sivutaskun pienen paketin collegehousujen taskuun ja tunsi sen siellä kevyenä, kuin kysymysmerkin.
Kun hän palasi oleskelutilaan, valot olivat jo puoliksi sammuksissa. Makuupussit rivissä seinien vierillä, vartalot vetäytyneinä niihin kuin kotiloihin. Joku nauroi hiljaa neuvotteluhuoneessa. Toinen kuiskasi “turpa kiinni” ja nauru loppui.
Elsa kömpi makuupussiinsa käytävän suulle. Jenna oli jo hänen vieressään, silmät kiinni, suu auki.
Pete sammutti viimeisen valon. Vain palvelinnäyttö seinällä hehkui vihreänä, ja sen valossa huone näytti akvaariolta.
Elsa makasi selällään ja kuunteli.
Hän kuunteli, miten hengitykset muuttuivat. Ensin rauhattomia, kääntyileviä, makuupussien kahinaa ja joku, joka kaivoi vesipulloaan. Sitten hitaampia. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua ensimmäinen kuorsaus, matala ja säännöllinen, Rasmuksen suunnalta. Puolen tunnin päästä toinen, Tuukalta, ilmapatjan suhinan päällä. Neljänkymmenen minuutin kuluttua Jennan hengitys oli syvää ja tasaista, ja hänen kätensä oli valunut makuupussista lattialle.
Kello oli kaksikymmentä yli kaksi.
Elsa käänsi päätään. Ikkunan nurkassa, kaukana kaikista, makuupussin sisältä hehkui heikko sininen valo. Puhelimen näyttö. Joku oli vielä hereillä.
Otto.
Hän avasi makuupussinsa vetoketjun. Senttimetri kerrallaan, niin hitaasti, ettei ääntä kuulunut. Hän kömpi ulos ja jäi hetkeksi polvilleen lattialle. Palvelinnäytön vihreä valo, kuorsauksen rytmi, meren kohina avoimesta ikkunasta pukuhuoneen puolelta.
Nyt tai ei koskaan. Ei. Nyt tai joskus. Mutta nyt on hyvä.
Hän ryömi.
Lattia oli parkettia, ja se oli kylmä polvia vasten. Hän kulki seinää pitkin, Linnean ja jonkun toisen ohi, välttäen Tuukan ilmapatjaa, joka narisi joka kerta, kun Tuukka hengitti. Kymmenen metriä. Viisitoista. Kahvikoneen ohi, joka hurisi valmiustilassa.
Otto makasi kyljellään selkä seinää vasten, makuupussi vedettynä korviin asti, ja luki puhelimestaan jotain, mikä näytti dokumentaatiolta. Rustin. Totta kai Rustin.
Elsa pysähtyi metrin päähän. Hän ei koskenut. Hän kuiskasi:
– Otto. Ootko sä hereillä?
Puhelin putosi Oton kasvoille. Hän nosti sen pois, ja hänen silmänsä olivat suuret ja täysin valppaat näytön valossa. Ei unta. Ei humalaa. Hän oli juonut viimeiset kaksi tuntia vain vettä, Elsa oli nähnyt sen.
– Elsa? hän kuiskasi. – Mitä… onks jotain sattunut?
– Ei oo sattunut mitään. – Elsa siirtyi lähemmäs, polvillaan, niin että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla. Hän kuiskasi niin hiljaa, että sanat olivat melkein pelkkää hengitystä. – Mä halusin kysyä sulta jotain. Ja sä saat sanoa ei, ja sit mä meen takaisin mun paikalle, eikä me puhuta tästä ikinä.
Otto nyökkäsi. Hänen aataminomenansa liikkui.
– Saanko mä tulla sun viereen?
Otto tuijotti häntä. Kolme sekuntia. Neljä. Elsa odotti.
– Joo, Otto kuiskasi. Ääni särkyi kesken sanan. Hän yritti uudestaan. – Joo. Mä… joo. Haluun.
Hän sammutti puhelimen ja avasi makuupussinsa vetoketjun. Se rapisi, ja he molemmat jähmettyivät. Rasmuksen kuorsaus jatkui katkeamatta. Otto avasi loput niin hitaasti, että se kesti ikuisuuden.
Elsa liukui hänen viereensä. Makuupussi oli lämmin hänen ruumiinlämmöstään ja tuoksui saippualta. Pikselikalkkunat olivat siirtyneet uimahousuista pyjamahousuihin; Otolla oli ilmeisesti koko mallisto.
He makasivat vastakkain, kyljellään, kasvot kymmenen sentin päässä toisistaan. Otto ei liikkunut. Hän ei edes hengittänyt kunnolla.
– Mä haluun sua, Elsa kuiskasi hänen korvaansa. – Nyt. Täällä. Ihan hiljaa. Mut sun pitää haluta myös.
– Mä haluun. – Hän nielaisi. – Elsa, mä… mä en oo koskaan… mä en oo ikinä…
– Mä arvasin.
– Onks se huono?
– Ei. Se on kaunis.
Hän otti Oton käden ja vei sen paitansa alle, rinnalleen. Oton sormet tärisivät hänen ihollaan, ja hän tunsi niiden pysähtyvän nännin kohdalle kuin olisi löytänyt jotain, mitä oli etsinyt koko ikänsä. Hän painoi kätensä Oton käden päälle ja näytti, miten. Hitaasti. Kevyesti. Peukalo ympyrää.
Otto oppi nopeasti. Hän oli aina oppinut nopeasti.
– Sääntöjä on kolme, Elsa kuiskasi samalla, kun Otto kosketti häntä. – Yks: ei ääntä. Ei yhtään. Kaks: mä päätän, milloin lopetetaan. Kolme: sä et tule tänä yönä. Vaikka kuinka haluaisit. Ookko sä okei sen kanssa?
Otto oli hetken hiljaa. Elsa tunsi hänen kovuutensa reittään vasten pyjamahousujen läpi.
– Mä en tiedä, pystynks mä siihen, hän kuiskasi rehellisesti.
– Mä autan. Mä lopetan ajoissa. Ookko okei?
– Oon. Joo. Mitä vaan.
Hän kaivoi paketin collegehousujensa taskusta ja otti yhden pois. Avasi sen hampaillaan niin hitaasti, että folio ei rapissut. Sitten hän työnsi kätensä Oton housuihin.
Otto puri omaa kättään.
Hän oli kova, kuuma ja täysin valmis, ja Elsa liikutti kättään hänen pituudellaan kerran, kahdesti, tuntien miten Oton koko vartalo jännittyi kuin jousi. Hän pysähtyi. Antoi hänen hengittää. Sitten hän veti Oton pyjamahousut alas lantiolta, makuupussin sisällä, ja rullasi kondomin hänen päälleen sormet varmoina. Otto katsoi häntä pimeässä, ja hänen silmissään oli jotain, mikä näytti melkein kauhulta ja melkein ihmeeltä.
Elsa veti omat collegehousunsa pois ja pudotti ne makuupussin pohjalle. Hän kiipesi Oton päälle hitaasti, makuupussin kangas kahisten heidän ympärillään. Hän painoi kämmenensä Oton rintakehälle ja tunsi hänen sydämensä hakkaavan kuin olisi juossut maratonin.
– Hengitä, hän kuiskasi.
Otto hengitti.
Hän laskeutui. Hitaasti, sentti kerrallaan, kunnes Otto oli kokonaan hänessä. Otto avasi suunsa äänettömään huutoon, ja Elsa painoi kätensä hänen suulleen. Ei kovaa, vaan muistutuksena. Hänen silmänsä olivat märät.
Ensimmäinen kerta. Hänen ensimmäinen kertansa. Ja se on minun.
Hän ei liikkunut hetkeen. Hän antoi Oton tottua siihen. Sitten hän alkoi keinuttaa lantiotaan, hitaasti, ilman että makuupussi juuri rapisi, lyhyitä pieniä liikkeitä. Ottoa vasten, ei ylös ja alas, vaan eteen ja taakse, niin että klitoris hankautui hänen häpyluuta vasten joka kerta.
Otto tärisi hänen allaan. Hänen kätensä tarttuivat Elsan lantioon niin kuin olisi pelännyt hänen katoavan.
Elsa liikkui. Hän tunsi jännityksen kasvavan omassa vatsassaan, sen tutun kiristyvän kierteen. Rasmus kuorsasi. Palvelinnäyttö hehkui vihreänä. Hän laittoi oman kätensä heidän väliinsä ja kosketti itseään sormenpäillä, pienin painavin ympyröin. Otto katsoi sitä, tuijotti kuin olisi nähnyt ihmeen, ja tunsi hänen puristuvan ympärilleen joka kerta, kun sormet osuivat oikein.
Elsa tuli äänettömästi. Hän puri huultaan niin lujaa, että maistoi verta, ja koko vartalo kouristui Oton päällä. Hän painoi otsansa Oton otsaan, ja hänen hengityksensä katkeili Oton kasvoille, ja hän tunsi Oton nykivän sisällään, aivan rajalla, aivan…
Hän nousi ylös. Nopeasti, mutta hellästi.
Otto tuijotti häntä. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, puoliksi tuskasta ja puoliksi jostain muusta, ja hän puri hampaitaan yhteen niin, että Elsa kuuli niiden narahtavan.
– Ei vielä, Elsa kuiskasi. – Hengitä. Sä pystyt.
Otto hengitti. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Hitaasti hänen vartalonsa rentoutui. Hän ei ollut tullut.
– Sä teit sen, Elsa kuiskasi ja suuteli häntä otsalle. – Sä oot uskomaton.
Hän otti kondomin varovasti pois Otolta ja kääri sen paperinenäliinaan, joka oli hänen taskussaan. Hän puki collegehousunsa takaisin makuupussin sisällä. Sitten hän kumartui Oton korvalle. Niin lähelle, että hänen huulensa koskettivat korvalehteä.
– Kuuntele tarkkaan, hän kuiskasi. – Huomenna, kun me juhlitaan. Mä haluun, että sä tuot mulle niin monta kondomia täynnä sun omaa lastia kuin sä pystyt. Ja annat ne mulle salaa. Niin ettei kukaan muu huomaa.
Otto lakkasi hengittämästä taas.
– Mitä enemmän sä tuot, sitä paremmat mahdollisuudet sulla on huomenna illalla. Mun kanssa. Uudestaan. Kunnolla. – Hän piti tauon. – Mut mä en lupaa mitään. Ymmärrätkö? Mä en lupaa mitään. Se on sun valinta, tuutko mukaan.
Otto nyökkäsi. Kerran, sitten uudestaan, kiivaasti.
– Mä tuun, hän kuiskasi. – Mä tuun mukaan.
– Hyvä. – Elsa suuteli häntä vielä kerran, suulle, kevyesti. – Ja Otto. Tää jää meidän välille.
– Tietty. Tietty.
Hän liukui ulos makuupussista. Otto makasi siinä tuijottaen kattoa, eikä hän laittanut puhelinta takaisin päälle.
Elsa ryömi takaisin pitkin seinää, Tuukan ilmapatjan ohi, kahvikoneen ohi. Kun hän tuli oleskelutilan keskelle, hän pysähtyi.
Miron makuupussin luona. Miron, joka makasi selällään kahvikoneen vieressä, kädet pään alla.
Hänen silmänsä olivat auki.
Osa 3: Kaksi kuiskausta lisää
Miro ei liikkunut. Hän makasi selällään makuupussissa, joka oli vedetty vain vyötärölle asti, ja katsoi Elsaa palvelinnäytön vihreässä valossa. Hänen T-paidassaan luki Tampere-talo 2024 – Olin siellä. Elsa ei ollut koskaan kysynyt, mitä siellä oli tapahtunut, ja aikoi jatkaa samalla linjalla.
– Ei unta? Elsa kuiskasi.
– Toi kahvikone hurisee, Miro kuiskasi takaisin. – Se hurisee kuin jääkaappi, joka miettii elämäänsä. Mä oon kuunnellut sitä tunnin.
Hän ei nähnyt, mistä minä tulin. Hän luulee, että kävin vessassa. Hyvä.
Elsa polvistui hänen viereensä. Miron silmät seurasivat häntä, ja niissä oli valppautta, jota ei ollut koko iltana näkynyt. Hän oli juonut viimeiseksi kaksi vesipulloa, Aki oli pitänyt siitä huolen, ja nyt hän oli vain väsynyt ja hereillä, niin kuin ihminen on kolmelta aamulla vapunyönä, kun keho haluaa nukkua mutta pää ei suostu.
– Mä voin pitää sulle seuraa, Elsa kuiskasi. – Jos sä haluat.
Miro tuijotti häntä.
– Seuraa, hän toisti.
– Seuraa. Sun makuupussissa. Jos sä haluat. Ja jos et, mä meen takaisin, eikä mitään tapahtunut.
Pitkä hiljaisuus. Kahvikone hurisi. Rasmus kuorsasi.
Miro avasi suunsa ja sulki sen. Hänen kova, varma äänensä, jolla hän oli kertonut tarinoita Tampereen saunoista ja Meksikon tequilatavoista, oli kadonnut johonkin. Kun hän puhui, ääni oli pieni.
– Joo, hän kuiskasi. – Joo. Haluan. Tosi paljon.
Hän nosti makuupussin reunaa. Elsa liukui sisään.
Miro oli lämmin ja iso, leveämpi kuin Otto, ja hän piti käsiään ilmassa kuin ei tietäisi, saako niitä laskea. Elsa otti toisen ja laski sen omalle lantiolleen. Hän tunsi sen jähmettyvän siihen.
– Saat koskea, Elsa kuiskasi. – Mihin vaan. Mä sanon, jos jokin ei käy.
– Okei. – Tauko. – Elsa.
– Mm.
Miro nojasi niin lähelle, että hänen huulensa koskivat Elsan korvaa.
– Mä oon puhunut tosi paljon paskaa, hän kuiskasi. – Kaikki ne jutut. Tampere. Se tyttö saunassa. Mä en oo ikinä… mä en oo ikinä ollut kenenkään kanssa. Ei kertaakaan.
Elsa käänsi päätään ja katsoi häntä. Miron kasvot olivat vääntyneet, kuin hän olisi odottanut lyöntiä.
– Mä tiesin, Elsa kuiskasi.
– Miten?
– Sä katot mua aina vaan silloin, kun sä luulet, etten mä nää. Ihmiset, joilla on kokemusta, ei tee niin.
Miro nauroi. Se oli äänetön, tärisevä nauru, joka kulki koko hänen vartalonsa läpi, ja Elsa tunsi sen omassaan. Kun nauru loppui, Miro suuteli häntä. Kömpelösti, liian kovaa, hampaat kolahtivat kerran yhteen. Elsa painoi sormen hänen huulilleen ja hidasti häntä. Pehmeämmin. Hitaammin. Niin.
Miro oli nopea oppimaan, kun joku näytti.
– Kolme sääntöä, Elsa kuiskasi suudelmien välissä. – Ei ääntä. Mä päätän, milloin lopetetaan. Ja sä et tule tänä yönä. Ookko okei?
– Mä… joo. Okei. – Hän nielaisi. – Miksei?
– Koska mä sanon niin. Ja koska se tekee huomisesta mielenkiintoisemman.
Miro ei ymmärtänyt. Mutta hän nyökkäsi.
Elsa käänsi selkänsä hänelle. Kyljellään, lusikkaan, koska kahvikone oli aivan vieressä ja koska tässä asennossa makuupussi ei liikkunut juuri ollenkaan. Hän otti Miron käden ja vei sen paitansa alle, vatsalle, ja sitten alemmas, collegehousujen vyötärön alle.
Miro henkäisi hänen niskaansa vasten. Liian kovaa. Elsa painoi kätensä hänen kätensä päälle ja odotti. Kuorsaus jatkui. Kukaan ei herännyt.
– Hiljaa, hän muistutti.
– Sori. Sori. Sä oot… sä oot märkä.
– Mä tiedän.
Eikä se johdu sinusta pelkästään, kultaseni. Mutta sinun ei tarvitse tietää sitä.
Hän ohjasi Miron sormia. Ylemmäs. Vähän. Siinä. Kevyemmin. Ympyrää. Miro teki kuten käskettiin, kuin olisi ollut kokeessa ja halunnut täydet pisteet. Hänen hengityksensä Elsan niskassa nopeutui, ja Elsa tunsi hänen kovuutensa painautuvan pakaroitaan vasten verkkareiden läpi.
Elsa kaivoi paketin taskustaan. Toinen kondomi. Hän ojensi sen taakseen.
– Osaatko?
– Mä oon harjoitellut, Miro kuiskasi. – Banaanilla. Yläasteella. Terveystiedon tunnilla.
– Onnistuiko se?
– Banaani katkesi.
Elsa puri tyynyä, ettei nauraisi ääneen. Hänen olkapäänsä tärisivät, ja Miro tärisi hänen takanaan, ja he molemmat makasivat siinä hytkyen hiljaa naurusta kuin kaksi ihmistä, jotka yrittävät pidätellä aivastusta kirkossa.
Miron kädet tärisivät folion kanssa. Hän pudotti kondomin kerran makuupussin pohjalle ja joutui kaivamaan sitä esiin jalkopäästä. Hän puki sen väärin päin, huomasi sen, kirosi äänettömästi, käänsi sen. Elsa kurotti taakseen ja auttoi viimeisen sentin. Hänen sormensa olivat varmat, ja hän tunsi Miron vavahtavan niiden alla.
Hän veti collegehousunsa polviin asti. Hän kallisti lantiotaan taaksepäin ja ohjasi Miron itseensä kädellään.
Miro painoi otsansa hänen niskaansa. Hänen koko vartalonsa jännittyi.
Hän liukui sisään hitaasti, koska Elsa piti häntä hitaana. Puoliksi. Kokonaan. Elsa tunsi hänen täyttävän itsensä takaapäin, ja Miron hengitys pysähtyi kokonaan. Hänen kätensä Elsan lantiolla puristui niin, että siitä jäisi jälki.
Toinen. Kaksi ensimmäistä kertaa yhdessä yössä. Minä olen joko hirviö tai pyhimys, enkä ole varma kumpi.
– Liiku, Elsa kuiskasi. – Hitaasti. Ihan vähän.
Miro liikkui. Lyhyitä, varovaisia työntöjä, joista makuupussi ei rapissut juuri ollenkaan. Elsa painoi lantiotaan häntä vastaan joka kerta. Hän otti Miron käden ja vei sen takaisin eteen, jalkojensa väliin, ja painoi sitä siellä.
– Tähän, hän kuiskasi. – Pidä sormet tässä. Älä lopeta.
Miro ei lopettanut. Hän oli kömpelö mutta sinnikäs, ja kun hän löysi rytmin, hän piti siitä kiinni kuin hengestään. Hänen työntönsä hidastuivat, hänen sormensa nopeutuivat. Elsa tunsi kierteen kiristyvän toistamiseen samana yönä, nopeammin nyt, koska hänen kehonsa muisti vielä ensimmäisen.
Kahvikone hurisi. Joku kääntyi unissaan neuvotteluhuoneessa. Elsa puri omaa ranteensa sisäpintaa.
Hän tuli Miron sormia vasten ja Miron ympärillä, pitkä vapiseva aalto, joka sai hänen varpaansa koukistumaan makuupussin pohjalla. Hän tunsi, miten se puristi Miroa, ja Miro tunsi sen myös. Hän päästi äänen, pienen, tukahtuneen vinkaisun, ja Elsa löi kätensä taakse hänen suulleen.
He jähmettyivät. Kaksi sekuntia. Kolme.
Rasmuksen kuorsaus katkesi. Kaikki pysähtyi.
Sitten Rasmus mutisi jotain, mikä kuulosti sanalta “proteiini”, ja kuorsaus jatkui.
Elsa irrottautui Mirosta varovasti. Miro värisi hänen takanaan, aivan reunalla, ja hänen kasvonsa painuivat Elsan hiuksiin.
– En mä… en mä pysty… Elsa…
– Pystyt. Hengitä. Ajattele jotain muuta.
– Mitä?
– Ajattele Rasmusta proteiinipirtelön kanssa.
Se toimi. Miro tärisi vielä hetken ja sitten hänen vartalonsa rentoutui hitaasti. Hän ei tullut. Hän makasi siinä Elsan takana hengittäen raskaasti ja jotenkin samalla nauraen.
Elsa otti kondomin hänestä ja kääri sen nenäliinaan kuten Oton. Hän veti housut ylös. Sitten hän kääntyi ympäri, Miron syliin, ja kuiskasi hänen korvaansa samat sanat kuin Otolle, sanatarkasti, koska hän oli harjoitellut niitä:
– Huomenna. Kun me juhlitaan. Mä haluun, että sä tuot mulle niin monta kondomia täynnä sun omaa tavaraa kuin sä pystyt. Ja annat ne mulle salaa, niin ettei kukaan huomaa. Mitä enemmän sä tuot, sitä paremmat mahdollisuudet sulla on huomenna illalla. Mut mä en lupaa mitään. Ymmärrätkö? En mitään.
Miro katsoi häntä pimeässä. Hänen silmänsä kiilsivät.
– Se on haaste, hän kuiskasi.
– Se on mahdollisuus. Ei lupaus.
– Mä tykkään haasteista.
– Mä tiedän, Elsa kuiskasi ja suuteli häntä kevyesti. – Siksi mä kysyin sulta.
Ja koska sinä olet ainoa, joka on koskaan nauranut itselleen minun edessäni.
Akin paikka oli neuvotteluhuoneen lasiseinän vieressä, kauimpana käytävästä. Elsa joutui ryömimään kahden makuupussin ohi ja yhden vesipullon yli, jonka hän pysäytti juuri ennen kuin se kierähti.
Aki makasi selällään. Makuupussi oli vedetty tarkasti rintaan asti, ja kädet olivat sen päällä ristissä kuin faaraolla. Hänen silmänsä olivat kiinni.
Elsa pysähtyi metrin päähän. Hän ei koskenut.
Jos hän nukkuu, menen takaisin. Ei kosketusta. Ei mitään.
– Aki, hän kuiskasi. Niin hiljaa, ettei se olisi herättänyt nukkuvaa. – Ootko hereillä?
Akin silmät aukesivat heti. Ei unenpöpperöä, ei hämmennystä. Hän käänsi päätään ja katsoi häntä.
– Oon, hän kuiskasi. – Mä oon ollut hereillä koko ajan.
Elsan sydän jysähti.
– Koko ajan?
– Mä en nuku muiden ihmisten seurassa. Armeija. – Hän piti tauon. – Mä kuulin sun vetoketjun. Neljäkymmentä minuuttia sitten.
Hän kuuli. Mitä muuta hän kuuli?
Elsa ei näyttänyt mitään kasvoillaan. Hän oli harjoitellut sitä vuosia.
– Ja?
– Ja mä mietin, mihin sä menit, Aki kuiskasi. – Ja sit mä päätin, ettei se kuulu mulle.
Pitkä hiljaisuus. Lasiseinän takaa neuvotteluhuoneesta kuului jonkun tasainen hengitys. Valkotaulun sprinttisuunnitelma hohti pimeässä heikosti.
– Mä haluaisin tulla sun viereen, Elsa kuiskasi. – Ja sä saat sanoa ei.
Aki katsoi häntä pitkään. Hänen kasvoillaan ei ollut sitä kauhua, joka oli ollut Otolla, eikä sitä haavoittuvaisuutta, joka oli ollut Mirolla. Siinä oli jotain muuta. Harkintaa.
– Kyllä, hän kuiskasi. – Tule.
Hän avasi makuupussin vetoketjun yhdellä tasaisella liikkeellä, joka ei päästänyt melkein ääntäkään. Elsa ei ollut tiennyt, että vetoketjun voi avata niin.
– Miten sä teit ton?
– Pidät kankaasta kiinni vetoketjun molemmin puolin. Vähentää kitkaa. Mä opin sen armeijassa.
– Mitä muuta sä opit armeijassa?
Aki ei vastannut. Hän vain kääntyi kyljelleen ja veti hänet makuupussiin.
Hän ei ollut kömpelö. Se oli ensimmäinen asia, jonka Elsa huomasi. Hänen kätensä olivat lämpimät ja varmat ja tiesivät, mihin mennä, ja kun hän suuteli Elsaa, se oli hidas ja syvä ja täysin äänetön, kuin hän olisi suunnitellut sitä.
– Sä et oo ensikertalainen, Elsa kuiskasi.
– En. Yks tyttöystävä. Armeijan jälkeen. Kaks vuotta. – Hän suuteli Elsan kaulaa, korvan alta. – Mutta mä en oo ikinä tehnyt tätä huoneessa, jossa on viisitoista ihmistä.
– Sääntöjä on kolme.
– Mä kuuntelen.
Elsa kuiskasi ne. Ei ääntä. Hän päättää. Aki ei tule tänä yönä. Aki kuunteli loppuun asti keskeyttämättä ja oli sitten hetken hiljaa.
– Okei, hän kuiskasi. – Mä en tee mitään puolittain. Mut mä kunnioitan rajoja.
– Hyvä.
– Saanko mä mennä alas?
Elsa räpäytti silmiään. Kukaan ei ollut koskaan kysynyt sitä häneltä niin suoraan.
– Saat.
Aki liukui alas makuupussissa, äänettömästi kuin vesi. Elsa tunsi, miten hän veti collegehousut alas hänen jaloistaan hitaasti ja huolellisesti ja taittoi ne. Taittoi ne. Makuupussin sisällä. Pimeässä. Sitten hänen kätensä tulivat Elsan reisille ja levittivät ne.
Hänen kielensä oli tarkka.
Se oli ainoa sana, jonka Elsa keksi. Tarkka. Hän ei tehnyt mitään sattumalta. Pitkä veto alhaalta ylös, sitten pysähdys juuri ennen klitorista. Taas. Kolmas kerta, ja nyt hän kosketti sitä, vain kielenkärjellä, ja Elsan lantio nousi lattiasta. Aki painoi sen kämmenellään takaisin alas ja jatkoi.
Hän kuunteli. Elsa tunsi sen: joka kerta, kun hänen hengityksensä muuttui, Aki muutti jotain. Vähän nopeammin. Vähän kovemmin. Ei, liikaa, takaisin. Hän liu’utti yhden sormen sisään ja kaarsi sen, ja hänen kielensä jatkoi samaa pientä painavaa ympyrää, joka ei katkennut, vaikka Elsan reidet alkoivat täristä hänen poskiaan vasten.
Elsa painoi makuupussin reunan suulleen ja puri sitä.
Kolmas kerta samana yönä. Hän ei ollut uskonut sitä mahdolliseksi. Se oli syvempi kuin kaksi ensimmäistä, hitaampi, ja tuntui alkavan jostain selkärangan tyveltä ja leviävän joka suuntaan. Aki piti häntä paikallaan koko ajan ja hidasti vasta, kun hän tönäisi tämän päätä pois.
Aki nousi ylös. Hän pyyhkäisi suunsa makuupussin kankaaseen ja katsoi Elsaa vihreässä hämärässä.
– Haluutko sä vielä? hän kuiskasi.
– Haluun. Hetkeksi.
Elsa ojensi hänelle kolmannen kondomin. Aki avasi folion ja puki sen yhdellä liikkeellä. Hän asettui Elsan päälle ja tuki painonsa kyynärpäilleen niin, ettei makuupussi liikkunut, ja liukui häneen yhdellä pitkällä, hitaalla työnnöllä.
Elsa henkäisi. Liian kovaa. Aki painoi otsansa hänen otsaansa ja pysähtyi täysin. He kuuntelivat. Kukaan ei herännyt.
Sitten hän liikkui. Hitaasti, syvään, niin hallitusti, että se tuntui melkein kidutukselta. Hän katsoi Elsaa koko ajan. Elsa katsoi takaisin.
Hän katsoo minua kuin koodia, jossa on virhe. Kuin hän etsisi sitä. En tiedä, pidänkö siitä. Pidän siitä.
Hän antoi sen jatkua kaksi minuuttia. Kolme. Sitten hän tunsi Akin hengityksen muuttuvan, hänen hartioidensa kiristyvän, ja painoi kätensä hänen rinnalleen.
– Nyt, hän kuiskasi. – Lopetetaan.
Aki pysähtyi saman tien. Hän jäi hetkeksi Elsaan, otsa otsaa vasten, ja hengitti hitaasti nenän kautta. Elsa tunsi hänen kamppailunsa, sen miten jokainen lihas hänen kehossaan halusi jatkaa. Hän vetäytyi ulos. Hän ei ollut tullut.
– Kiitos, Elsa kuiskasi.
– Älä kiitä, Aki kuiskasi. – Se oli vaikeinta, mitä mä oon ikinä tehnyt. Armeija mukaan lukien.
Elsa kääri kondomin nenäliinaan ja kuiskasi hänen korvaansa samat sanat kolmannen kerran. Sanatarkasti. Aki kuunteli liikkumatta.
Kun hän oli lopettanut, Aki oli hiljaa pitkään.
– Kuinka monta? hän kuiskasi lopulta.
– Niin monta kuin sä pystyt.
– Mä tarkoitin… mitä on paras tulos?
– Ei oo parasta tulosta. On vaan sun tulos. Ja mä en lupaa mitään.
Aki nyökkäsi hitaasti. Hänen kasvoillaan oli ilme, jonka Elsa tunsi omasta peilistään tenttiviikolla. Hän alkoi jo laskea.
– Selvä, hän kuiskasi.
Elsa ryömi takaisin omalle paikalleen. Kello oli kymmentä yli neljä. Ikkunoiden takana taivas oli alkanut vaaleta. Toukokuun ensimmäinen aamu, harmaa ja sininen, ja jossain kaukana lokki kirkui.
Hän liukui makuupussiinsa. Hänen reitensä tärisivät vielä. Hänen collegehousujensa taskussa oli kolme paperinenäliinaan käärittyä pakettia, jotka hän heittäisi aamulla vessan roskikseen, ja tyhjä folio, jossa oli ennen ollut kolme kondomia.
Kolme. Kolme miestä. Kolme kertaa minulle, nolla kertaa heille. Ja huomenna…
Hän sulki silmänsä ja hymyili pimeään.
– Elsa.
Hän avasi silmänsä.
Jenna makasi kyljellään hänen vieressään. Hänen silmänsä olivat auki, täysin hereillä ja täysin selvät.
– Missä sä olit? Jenna kuiskasi.
– Vessassa.
Jenna katsoi häntä pitkään. Sitten hän kuiskasi, hyvin hiljaa:
– Kolme kertaa?
Osa 4: Vappupäivän aamu
Elsa katsoi Jennaa. Jenna katsoi Elsaa. Ikkunan takana lokki kirkui uudestaan, ja kahvikone hurisi, ja jossain Tuukan ilmapatja päästi pitkän, surullisen vihellyksen.
– Mä en tiedä, mistä sä puhut, Elsa kuiskasi.
– Elsa. Mä nukun huonosti uusissa paikoissa. Mä kuulin sun vetoketjun kolme kertaa. Mä en nähnyt, mihin sä menit. Mä en halua tietää. – Tauko. – Tai haluan, mutta en nyt.
Elsa oli hiljaa. Jenna nojasi lähemmäs.
– Yks kysymys, hän kuiskasi. – Vain yks. Oliko kaikki sitä, mitä sä halusit? Ja muut myös?
Elsa mietti. Otto, joka oli sanonut joo, haluun kahdesti, koska ääni oli pettänyt ensimmäisellä kerralla. Miro, joka oli kertonut totuuden ennen kuin kukaan oli kysynyt. Aki, joka oli ollut hereillä koko ajan ja päättänyt itse.
– Oli, hän kuiskasi. – Kaikki. Mun idea. Ja kaikki sano kyllä.
Jenna katsoi häntä vielä hetken. Sitten hän kääntyi selälleen ja veti makuupussin leukaan asti.
– Okei. Mä en kysy enempää. – Tauko. – Mut mä katson.
– Mitä sä katot?
– Kaikkea, Jenna kuiskasi ja sulki silmänsä. – Hyvää vappua, sä hullu.
Kello yhdeksän herätyskello soi neljässätoista puhelimessa yhtä aikaa, koska Pete oli lähettänyt kaikille kalenterikutsun. Viisitoista ihmistä nousi makuupusseista kuin zombit hautausmaalta. Joku valitti päänsärkyä, joku toinen nälkää, ja Tuukka löydettiin lattialta täysin tyhjentyneen ilmapatjan päältä, nenä parkettia vasten.
– Mä nukuin kuin vauva, hän sanoi.
– Sä nukuit kuin pannukakku, Linnea sanoi.
Pete keitti kahvia avaruusalusmaisella koneella, joka osasi tehdä kaksikymmentäneljä erilaista kahvijuomaa ja josta Pete osasi käyttää yhtä. Joku oli tuonut kassillisen karjalanpiirakoita. Neuvotteluhuoneen pöydän ympärillä istui puolet porukasta ja söi niitä aamupalaksi, valkotaulun sprinttisuunnitelman alla. Joku oli piirtänyt yöllä sen nurkkaan pienen pippelin. Pete pyyhki sen pois sanomatta mitään ja näytti siltä, että oli tehnyt sen ennenkin.
Elsa istui pöydän päässä ja joi kahvia. Hiukset hän oli harjannut, ja ylioppilaslakki oli taas päässä. Kolme nenäliinapakettia oli jo naisten vessan roskiksessa, käärittynä vielä kerran wc-paperiin. Hän tunsi itsensä hämmästyttävän virkeäksi tunnin ja vartin unen jälkeen.
Ja hän katsoi.
Otto istui pöydän toisella puolella ja söi karjalanpiirakkaa niin hitaasti, että se kesti kymmenen minuuttia. Hän ei katsonut Elsaan kertaakaan. Hän katsoi piirakkaa. Hän katsoi kahvikuppiaan. Hän katsoi seinällä hehkuvaa palvelinnäyttöä kuin olisi lukenut sieltä jotain elämää muuttavaa.
Hänen päänsä sisällä pyöri yksi ajatus, sama kuin silloin, kun hän oli kolme vuotta sitten saanut ensimmäisen ohjelmansa kääntymään ilman virheitä.
Se tapahtui. Se tapahtui oikeasti. Elsa Kivikoski. Minä.
Ja heti sen perään toinen, joka oli paljon pelottavampi:
Niin monta kuin pystyt. Kuinka monta ihminen pystyy? Onko siitä tutkimusta?
Hän oli googlannut sitä jo puoli seitsemältä aamulla makuupussissa. Tulokset olivat olleet epämääräisiä ja suurimmaksi osaksi keskustelupalstoja, joiden luotettavuutta hän ei olisi hyväksynyt edes kandityön lähteeksi. Yksi vastaus väitti, että “nuori mies pystyy helposti kuuteen”. Toinen väitti, että kolme on jo saavutus. Kolmas oli vain kuva hevosesta.
Kuusi. Kuusi on varmaan liikaa. Mutta jos muut… ei ole muita. Hän sanoi, että tää jää meidän välille. Ei ole muita.
Hän nosti katseensa kerran, varovasti. Elsa istui pöydän päässä ja joi kahvia, ja hänen vaaleat hiuksensa olivat lakin alla. Hän ei katsonut Ottoon. Hän nauroi jollekin, mitä Jenna sanoi.
Oton vatsassa kiertyi jotain lämmintä ja epävarmaa yhtä aikaa.
Hän ei katso minuun. Se on varmaan tarkoituksellista. Salaisuus. Se on osa sitä.
Miro seisoi kahvikoneen vieressä ja kertoi kovalla äänellä, miten hän oli nukkunut “parhaat yöunet ikinä”. Hän valehteli. Hän oli nukkunut neljäkymmentä minuuttia, ja niistäkin kaksikymmentä hän oli nähnyt unta banaanista.
Hänen sisällään kupli. Se oli kuin hiilihapotettua juomaa, jota oli ravistettu liikaa ja jonka korkkia kukaan ei saanut auki.
Mä en oo enää neitsyt. Mä en oo enää neitsyt. Mä voisin huutaa sen tästä ikkunasta koko Länsisatamalle.
Mutta hän ei voinut. Se oli salaisuus. Ja sitä paitsi hän ei ollut oikeastaan tullut, joten tekninen kysymys oli, laskettiinko se ollenkaan. Hän päätti, että laskettiin. Hän päätti sen kolme kertaa aamupalan aikana.
– Saarinen, sä hymyilet kuin idiootti, Rasmus sanoi.
– Mä oon vaan hyvällä tuulella.
– Kenen kanssa sä olit yöllä? – Rasmus virnisti. – Mä kuulin jonkun kikattavan.
Miro jähmettyi. Puoleksi sekunniksi. Sitten hän kohautti olkiaan niin rennosti kuin pystyi.
– Sä kuorsasit niin kovaa, että sä kuulit omaa ääntäsi. Se oli sä. Sä kikatit unissas.
– Mä en kikata.
– Sä sanoit “proteiini”. Kaks kertaa.
Pöydän ympäriltä kuului naurua. Rasmus punastui ja vaikeni, ja Miro tunsi helpotuksen leviävän rintaansa kuin lämmin vesi.
Kukaan ei tiedä. Kukaan ei voi tietää. Hän valitsi minut. Minut, joka on puhunut paskaa koko vuoden.
Hän vilkaisi Elsaa. Elsa katsoi takaisin juuri sekunnin murto-osan, ja Miron polvet pettivät melkein.
Haaste. Hän sanoi sitä mahdollisuudeksi. Okei. Okei, mä hoidan tän. Mä oon hoitanut vaikeampiakin asioita. En oikeastaan. Mut nyt mä hoidan.
Hänen ensimmäinen ongelmansa oli logistinen. Hänellä oli taskussaan lompakko, puhelin, avaimet ja kahden euron kolikko. Ei kondomeja. Ei yhtään.
Aki istui neuvotteluhuoneen ikkunalaudalla ja kirjoitti puhelimeensa muistiinpanoa. Hänellä oli muistiinpanosovellus, jossa oli kansioita: Opinnot, Työ, Kuntosali, Ostokset. Nyt siinä oli uusi kansio, jonka nimi oli pelkkä piste.
Kansion sisällä oli taulukko.
Aikaikkuna: 09.30–22.00 (arvio). Käytettävissä: ~12,5 h. Palautumisaika (arvio, kirjallisuus vaihtelee): 1–2 h. Realistinen määrä: 4–6. Logistiikka: koti (Kallio, 15 min). Kylmälaukku. Jäät. Luovutusikkunat: Kaivopuisto (klo 12–15), keskusta (klo 15–19), ilta (?). Riski: Jenna Toivonen katsoo.
Hän luki viimeisen rivin kahdesti. Jenna istui pöydän ääressä Elsan vieressä ja katsoi, ei ketään erityisesti, vaan kaikkia. Hänellä oli kasvoillaan ilme, joka oli ihmisellä, joka on kuullut yöllä jotain ja päättänyt olla sanomatta siitä mitään toistaiseksi.
Ja sitten oli se toinen asia.
Vetoketju. Kolme kertaa.
Aki oli kuullut sen. Hän oli kuullut Elsan makuupussin vetoketjun kahdesti, ennen kuin Elsa oli tullut hänen luokseen. Ja kerran sen jälkeen. Hän oli ajatellut sitä koko aamun, ja hänen järkensä sanoi yhtä asiaa ja hänen rintakehänsä toista.
Hän kävi vessassa. Ihmiset käy vessassa. Vappuyönä ihmiset käy vessassa paljon.
Hän ei uskonut sitä täysin. Mutta hän päätti, että hän ei tarvinnut uskoa. Hänen tarvitsi vain pelata. Hyvin.
Hän tallensi muistiinpanon ja laittoi puhelimen taskuun.
Kello kymmeneltä alkoi siivous. Makuualustat rullattiin, makuupussit pakattiin, ja Pete kulki ympäri toimistoa jätesäkin kanssa kuin hiljainen vartija. Hän tarkisti serverihuoneen oven kolmesti. Kukaan ei ollut oksentanut sinne. Hän näytti siltä kuin olisi voittanut Nobelin.
Elsa kantoi makuualustaansa kohti hissiä ja tunsi Oton olevan hänen takanaan. Hän tunsi sen ilman katsomista. Otto liikkui aina vähän kuin hän olisi pahoitellut olemassaoloaan, ja ilma hänen ympärillään oli varovaista.
Hissiin mahtui kerralla kahdeksan. Elsa astui sisään viimeisenä ja kääntyi niin, että Otto oli hänen vierellään. Ovet sulkeutuivat. Ahdasta: Linnea, Tuukka, kolme muuta, makuualustat kainaloissa ja reput selässä. Kaikki katsoivat ovea, koska hississä katsotaan ovea.
Elsa laski kätensä alas. Hänen kämmenensä oli Oton reiden vieressä, piilossa makuualustan takana.
Hän käänsi sen. Ja painoi sen Oton haaroihin. Kevyesti, mutta varmasti. Hänen sormensa puristivat housujen kankaan läpi, kerran, hitaasti.
Otto jäykistyi koko pituudeltaan. Sitten hänen kasvoilleen levisi virne, jota hän ei pystynyt hillitsemään. Leveä, typerä, onnellinen virne, ja hän työnsi lantiotaan vähän eteenpäin, suoraan Elsan kämmentä vasten, kuin vastaukseksi kysymykseen.
Hissi kilahti viidennessä kerroksessa. Kukaan ei astunut sisään. Ovet sulkeutuivat.
Elsa kumartui puoli senttiä Oton korvaa kohti.
– Muistatko, hän kuiskasi niin hiljaa, ettei edes Linnea puolen metrin päässä kuullut. – Mä en lupaa mitään.
– Mä muistan, Otto kuiskasi takaisin. Hänen äänensä tärisi naurusta. – Mä muistan joka sanan.
Hissi saapui pohjakerrokseen. Elsa otti kätensä pois. Ovet aukesivat.
Ulkona oli aurinkoista ja kylmää, ja Ruoholahden kadut olivat täynnä haalareita ja ilmapalloja ja ihmisiä, joilla oli mukanaan piknik-koreja ja kassillisia simapulloja. Kaivopuistoon oli neljäkymmentäviisi minuuttia kävellen tai viisitoista minuuttia ratikalla.
– Ratikka, sanoi Jenna.
– Kävellen, sanoi Pete. – Raitis ilma.
– Ratikka, sanoi koko muu porukka.
Mutta ennen kuin kukaan ehti liikkua, Otto avasi suunsa.
– Mä… mun pitää käydä kotona. Otaniemessä. Mä… unohdin… laturin. Mä tuun suoraan Kaivopuistoon.
– Laturin? Pete kysyi. – Mulla on laturi. Mulla on kolme laturia.
– Mun… mun laturi on erityinen. Se on… USB-C. Mut erityinen.
Kaikki katsoivat häntä. Otto punastui niin, että hänen kaulansakin muuttui punaiseksi.
– Okei, Pete sanoi hitaasti. – Erityinen USB-C. Nähdään puistossa.
Otto lähti kävelemään kohti metroa niin nopeasti, että hänen reppunsa heilui. Elsa katsoi hänen peräänsä ja puri poskensa sisäpintaa.
Metrossa matkalla Otaniemeen Otto istui ikkunapaikalla ja katsoi pimeää metrotunnelin seinää. Vaunu oli melkein tyhjä. Vain yksi vanha nainen, jolla oli kassillinen ilmapalloja, ja kaksi krapulaista reppureissaajaa, jotka nukkuivat toisiaan vasten.
Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja avasi kalenterin. Hän laski. Kaivopuistoon puoli kahdeltatoista, jos hän ehtii takaisin. Metro kaksikymmentä minuuttia suuntaansa. Kotona… hän ei tiennyt, kuinka kauan kotona. Hän ei ollut koskaan ottanut aikaa.
Mä oon laskemassa aikaa sille. Mä oon ihan oikeasti laskemassa aikaa sille metrossa. Kuka mä oon?
Hän ajatteli Elsan kättä hississä. Ja makuupussia. Ja sitä, miten Elsa oli sanonut se on kaunis, kun hän oli kertonut, ettei ollut koskaan.
Kukaan ei ollut koskaan sanonut mitään hänestä kauniiksi. Hänen äitinsä oli sanonut “fiksu”, hänen opettajansa “lahjakas” ja hänen siskonsa “outo mut ihan ok”. Ei kukaan kaunis.
Vanha nainen ilmapallojen kanssa katsoi häntä vaunun toiselta puolelta.
– Sä hymyilet, poika, hän sanoi. – Hyvä vappu?
– Paras, Otto sanoi ennen kuin ehti miettiä. – Paras ikinä.
Nainen nyökkäsi tyytyväisenä kuin olisi tiennyt jotain, ja ojensi hänelle yhden ilmapallon. Se oli magenta.
Otto kantoi sen koko matkan kotiin.
Ja sitten Miro.
– Mun pitää käydä kaupassa, hän ilmoitti kovaan ääneen. – Mä haluun ostaa… simaa. Lisää simaa. Mä tuon kaikille simaa.
– Me ollaan jo ostettu kaksitoista pulloa simaa, Linnea sanoi.
– Mä haluan ostaa erityistä simaa.
– Mitä ihmettä täällä tapahtuu tänään? Tuukka kysyi. – Kaikilla on erityisiä asioita.
– Vappu, Miro sanoi ja lähti kohti K-Marketia.
Ja sitten Aki. Hän ei sanonut mitään selittävää. Hän katsoi puhelintaan, nyökkäsi itselleen ja sanoi:
– Mä käyn kotona vaihtamassa vaatteet. Puoli tuntia. Kallio.
– Selvä, Pete sanoi, koska Akilta ei kysytty mitään. Aki oli Aki.
Kolme miestä lähti kolmeen eri suuntaan. Elsa seisoi Ruoholahden kadulla porukan keskellä, ylioppilaslakki päässä ja makuualusta kainalossa, ja tunsi, miten jokin hänen sisällään kupli kuin juuri avattu kuohuviini.
Jenna tuli hänen viereensä. Hän ei sanonut mitään pitkään aikaan.
Sitten hän sanoi:
– Laturi. Sima. Vaatteet.
– Mitä?
– Ei mitään, Jenna sanoi ja otti Elsaa käsipuolesta. – Mennään ratikalla. Mä haluan nähdä, kuka tulee takaisin ensimmäisenä.
Miro seisoi K-Marketin kassajonossa. Hänellä oli kädessään kaksi pulloa simaa, jotta kaupassakäynnille olisi jokin selitys, ja kolme pakettia kondomeja. Yksi kymmenen kappaleen paketti, yksi kolmen ja yksi, jonka kyljessä luki Extra Large. Hän oli ottanut sen hyllystä paniikissa, kun joku lapsiperhe oli tullut käytävälle.
Jono liikkui hitaasti. Hänen edessään oli vanha mies, joka maksoi kolikoilla. Mirolla oli hiki niskassa.
Sitten joku koputti hänen olkapäätään.
– Miro? Sä?
Hän kääntyi.
Hänen takanaan jonossa seisoi Linnea Mäki. Hänen kädessään oli pussillinen sipsejä ja paketti nenäliinoja, ja hän katsoi alas Miron käsiin.
Kaksi pulloa simaa. Kolme pakettia kondomeja. Yksi niistä Extra Large.
Linnea nosti katseensa hitaasti Miron kasvoihin. Hänen kulmakarvansa olivat nousseet niin ylös, että ne katosivat melkein hänen otsatukkaansa.
– Erityistä simaa, hän sanoi.
Osa 5: Kaivopuisto
Miro katsoi Linneaa. Linnea katsoi Miroa. Vanha mies heidän edessään laski kolikoitaan ääneen, kaksikymmentä senttiä kerrallaan.
– Ne on Rasmukselle, Miro sanoi.
Se oli ensimmäinen asia, joka tuli hänen päähänsä, ja hän tiesi heti, että se oli huono.
– Rasmukselle, Linnea toisti.
– Se pyysi. Se… sillä on suunnitelmia. Tänään. Se ei kehdannut itse.
Linnea katsoi Extra Large -pakettia. Sitten Miroa. Sitten pakettia uudestaan.
– Rasmus ei kehdannut, hän sanoi hitaasti. – Rasmus. Joka kertoi viime viikolla koko luentosalille, miten hän treenaa lantionpohjalihaksiaan.
– Se on monimutkainen ihminen.
– Ja Extra Large?
Miro nielaisi.
– Se on optimisti.
Linnean suupielet värähtivät. Hän yritti pitää kasvonsa peruslukemilla ja epäonnistui. Hän nauroi niin, että sipsipussi rapisi hänen kädessään. Vanha mies kääntyi katsomaan heitä paheksuvasti.
– Okei, Linnea sanoi lopulta ja pyyhki silmäkulmaansa. – Mä en sano kenellekään mitään. Mutta sä oot mulle velkaa. Ison palveluksen.
– Mitä vaan.
– Mä mietin. – Hän katsoi pakettia vielä kerran. – Ja Miro. Vaihda se Extra Large normaaliin. Ihan oikeasti. Se on parempi kaikille.
Miro vaihtoi sen. Hänen korvansa paloivat koko matkan Kaivopuistoon.
Kaivopuisto oli täynnä. Se oli aina täynnä vappupäivänä, mutta tänä vuonna aurinko paistoi ja tuuli oli lakannut, ja koko Helsinki tuntui päättäneen viettää päivän samalla nurmikolla. Viltit vierekkäin kuin tilkkutäkki. Ilmapalloja, simaa, munkkeja, joku soitti haitaria, joku toinen kaiutinta, ja ne soittivat eri kappaleita yhtä aikaa.
Porukka oli valloittanut nurmikaistaleen ison vaahteran vierestä. Neljä vilttiä, kaksi kylmälaukkua, laatikollinen munkkeja ja Tuukan kaiutin, josta soi nyt Eppu Normaalin Vapaa. Pete oli tuonut retkituolin. Hän oli ainoa, joka istui tuolilla, ja hän näytti siltä kuin olisi ollut kuningas.
Elsa istui viltillä Jennan vieressä ja söi munkkia. Sokeri tarttui hänen huuliinsa, ja hän nuoli ne puhtaiksi tietäen tarkalleen, että ainakin neljä ihmistä katsoi.
Neljä. Rasmus kolmesti. Kirjataan.
Otto tuli ensimmäisenä.
Hän tuli kävellen puiston poikki, reppu selässä ja kädessä ruskea paperipussi, jonka kyljessä luki Munkkikioski Kaivari. Hän hengästyi, ja hänen hiuksensa olivat vielä kosteat, kuin hän olisi käynyt suihkussa. Hän pysähtyi viltin reunalle.
– Moi, hän sanoi. – Mä toin munkkeja.
– Meillä on jo munkkeja, Linnea sanoi. – Meillä on laatikollinen.
– Mä toin… lisää.
Tuukka kurotti kohti paperipussia.
– Mahtavaa, mä otan…
– EI!
Otto veti pussin pois niin nopeasti, että kaikki hätkähtivät. Tuukan käsi jäi ilmaan.
– Ne on… ne on Elsalle, Otto sanoi. Hänen kasvonsa olivat kuin tomaatti. – Elsa sanoi eilen, että se tykkää… Kaivarin munkeista. Erityisesti.
Kaikki kääntyivät katsomaan Elsaa.
Elsa nyökkäsi vakavana.
– Mä tykkään, hän sanoi. – Tosi paljon. Kiitos, Otto.
Hän ojensi kätensä. Otto antoi pussin. Heidän sormensa koskivat pussin kahvassa, ja Otto ei päästänyt irti sekuntiin.
Elsa avasi pussin raollaan, niin ettei kukaan muu nähnyt. Siellä oli yksi munkki, oikea, sokerinen. Sen alla, taitettuna kolminkertaiseen talouspaperiin ja sen ympärillä vielä pieni minigrip-pussi, oli jotain muuta.
Kaksi.
Kaksi. Puolessatoista tunnissa. Otaniemessä ja takaisin. Hän ei ole ollut tyhjän panttina.
Hän laittoi pussin reppuunsa, joka oli hänen selkänsä takana viltillä. Munkki jäi päällimmäiseksi. Hän katsoi Ottoa, joka istui nyt viltin reunalla ja tuijotti nurmikkoa kuin se olisi ollut maailman kiinnostavin asia.
– Kiitos munkeista, hän sanoi. Vain se.
Otto nyökkäsi. Hänen korvansa olivat helakanpunaiset, ja hän hymyili nurmikolle.
Aki tuli kaksikymmentä minuuttia myöhemmin. Hänellä oli kädessään pieni, sininen kylmälaukku, jollaisia saa huoltoasemilta, ja hän laski sen viltille muiden kylmälaukkujen viereen.
– Jäitä, hän sanoi. – Simalle.
– Sima on jo kylmää, Pete sanoi.
– Nyt se pysyy kylmänä.
Kukaan ei väittänyt vastaan. Aki istui viltin toiseen päähän, Elsasta mahdollisimman kauas, ja avasi oman simapullonsa. Hän ei katsonut Elsaan kertaakaan.
Elsa odotti. Kymmenen minuuttia. Viisitoista. Sitten hän nousi.
– Mä käyn bajamajassa.
– Jono on puoli tuntia, Jenna sanoi.
– Mä tiedän.
Hän käveli kohti puiston reunaa, jossa siniset bajamajat seisoivat rivissä kuin vartijat. Jono oli pitkä ja täynnä haalareita. Hän ei mennyt jonoon. Hän meni ison tammen taakse, joka seisoi kymmenen metrin päässä jonosta, ja odotti.
Aki tuli kahden minuutin päästä. Hänellä oli kädessään se sininen kylmälaukku.
– Jäitä, hän sanoi.
Hän avasi laukun. Sen sisällä oli neljä jääpalapussia, ja niiden keskellä, huolellisesti asetettuna, pieni läpinäkyvä rasia, jollaisia saa Clas Ohlsonilta pienosien säilytykseen. Sen sisällä oli yksi, solmittu ja pyyhitty ja puhdas.
Rasian kyljessä oli tarra. Siihen oli kirjoitettu siistillä käsialalla: 1/?
Elsa katsoi tarraa. Sitten hän katsoi Akia.
– Sä teit tarran.
– Mä teen aina tarran.
– Sä tiedät, että tää on salaista?
– Siksi siinä ei lue nimeä.
Elsa otti rasian ja pani sen collegetakkinsa sisätaskuun. Rasia oli kylmä jäistä, ja kylmyys tuntui hänen kylkeään vasten paidan läpi.
Aki katsoi häntä. Hänen kasvoillaan oli taas se ilme, sama kuin yöllä. Harkintaa.
– Elsa, hän sanoi hiljaa. – Mä kuulin sun vetoketjun kolme kertaa yöllä.
Elsa ei liikkunut.
– Mä en kysy mitään, Aki jatkoi. – Mä sanon vaan, että mä kuulin. Ja että mä pelaan silti.
Elsa astui askeleen lähemmäs. Ison tammen varjossa, jonon ulottumattomissa, hän laski kätensä Akin haaroihin. Farkkujen kangas oli paksua, mutta hän tunsi sen silti, kovuuden, joka heräsi hänen kämmenensä alla saman tien.
Aki ei hätkähtänyt. Hän hengitti kerran syvään, ja sitten hän nojasi tammen kylkeen ja painoi lantionsa vasten Elsan kättä, hitaasti, kuin olisi hyväksynyt tarjouksen.
– Mä en lupaa mitään, Elsa kuiskasi. – Muista se.
– Mä muistan, Aki sanoi. Hänen äänensä oli matala ja vähän karhea. – Mä en ole pyytänyt lupausta.
Elsa otti kätensä pois. Hän käveli takaisin viltille ja Aki jäi tammen alle vielä minuutiksi, kuin olisi odottanut, että jokin rauhoittuu.
Miro tuli viimeisenä. Hänellä oli kädessään kaksi pulloa simaa, ja hän laski ne viltille kuin trofeet.
– Erityistä simaa! hän julisti.
– Se on Pirkka-simaa, Tuukka sanoi.
– Se on erityistä, koska mä toin sen.
Linnea, joka istui viltin toisessa päässä, peitti suunsa kädellä. Hänen olkapäänsä tärisivät. Miro ei katsonut häneen.
Hän istui Elsan viereen. Lähelle. Liian lähelle, ja Elsa tunsi hänen jännityksensä kuin sähkökentän. Hänellä ei ollut vielä mitään annettavaa. Elsa tiesi sen katsomatta. Miro oli ollut poissa tunnin, ja siitä puolet oli mennyt K-Marketin jonossa ja toinen puoli siihen, että hän oli kiertänyt Kaivopuistoa ja etsinyt jostain paikkaa, jossa olla yksin. Kaivopuistossa vappupäivänä.
– Missä sä olit? Elsa kysyi hiljaa.
– Mä yritin löytää… paikan, Miro kuiskasi. – Täällä ei oo mitään paikkoja. Bajamajojen jono on puol tuntia. Yks pensas on varattu kahdelle fuksille, jotka kuulemma “vaan juttelee”.
Elsa puri huultaan, ettei nauraisi.
– Ei se mitään, hän kuiskasi. – Päivä on pitkä.
Jenna levitti toisen viltin heidän päälleen, koska tuuli oli taas yltynyt. Se oli iso, vanha villahuopa, jonka Pete oli tuonut äitinsä mökiltä. Miro ja Elsa istuivat sen alla vierekkäin, polvet koukussa, ja huopa peitti heidät vyötäröstä alaspäin.
Elsa laski kätensä huovan alle.
Miro jähmettyi, kun hän tunsi Elsan sormet farkkujensa vetoketjun kohdalla. Sitten Elsa puristi. Kerran, hitaasti ja painavasti, niin kuin olisi kokeillut, oliko jokin kypsä.
Miron koko kasvot syttyivät. Hänen virneensä oli niin leveä ja niin hillitön, että Tuukka, joka istui heitä vastapäätä, kysyi:
– Mitä sä hymyilet?
– Sima, Miro sanoi. – Sima on tosi hyvää.
Hän painautui lähemmäs Elsaa huovan alla. Hänen lantionsa liikahti eteenpäin, vasten Elsan kämmentä, ja Elsa tunsi hänen kovettuvan sormiensa alla niin nopeasti, että se oli melkein huvittavaa.
– Haaste on yhä voimassa, Elsa kuiskasi hänen korvaansa. – Mutta mä en lupaa mitään.
– Mä tiedän, Miro kuiskasi. – Mä tiedän. Mä hoidan tän.
– Miten?
– Mä en tiedä vielä. Mutta mä hoidan.
Elsa otti kätensä pois huovan alta. Miro jäi istumaan siihen ja tuijotti merta kuin olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa.
Puolen päivän jälkeen Pete nousi retkituoliltaan ja piti puheen. Hän piti puheen joka vappu, kuulemma, vaikka tämä oli vasta hänen ensimmäinen opiskelijavappunsa. Puhe käsitteli sitä, miten ohjelmistokehitys on kuin vappu: kaikki alkaa suurin suunnitelmin, sitten kaikki menee pieleen, ja lopuksi kaikki syövät munkkeja ja sanovat, että tämä oli tarkoituskin.
– Malja! hän huusi. – Bugeille, jotka on featureita!
– Bugeille! koko porukka huusi, ja kolme vierasta vilttiä viereltä huusi mukana, koska vappuna kaikki huutavat mukana.
Linnea kertoi tekoälyprojektistaan, joka tunnisti linnunlaulua puhelimen mikrofonista ja oli tähän mennessä tunnistanut Tuukan kaiuttimesta soivan syntikkamusiikin kolmeksi eri tikkalajiksi. Tuukka osti ilmapallomyyjältä kymmenen heliumpalloa ja sitoi ne Peten retkituoliin, ja koko porukka odotti kymmenen minuuttia, nouseeko tuoli ilmaan. Ei noussut. Pete näytti pettyneeltä.
Elsa makasi viltillä selällään ja katsoi taivasta. Se oli niin sininen, että se näytti tehdyltä. Hänen repussaan oli kaksi, takkinsa taskussa yksi, ja hänen ympärillään istui kolme miestä, jotka eivät tienneet toisistaan ja jotka kaikki ajattelivat häntä juuri nyt. Hän tiesi sen. Hän tunsi sen kuin auringon iholla.
Tämä on outoa. Tämän pitäisi tuntua laskelmoidulta. Se tuntuu lähinnä hauskalta.
Mustasukkaisuus tuli kello kahden aikaan, ja se tuli kaikille kolmelle melkein yhtä aikaa.
Otto näki sen ensin. Hän oli mennyt hakemaan vettä puiston vesipisteeltä, ja kun hän palasi, Elsa nauroi jollekin, mitä Miro sanoi. Hän nojasi päänsä taaksepäin, ja hänen vaaleat hiuksensa valuivat Miron olalle.
Oton rinnassa nipisti.
Ne on vaan kavereita. Kaikki on kavereita. Hän sanoi, että tää jää meidän välille. Hän sanoi niin.
Hän istui alas ja söi munkkia, jota hän ei halunnut.
Miro näki sen toisena. Elsa oli noussut venyttelemään ja kävellyt vaahteran luo, jonka alla Aki istui yksin. Hän kumartui ja kuiskasi jotain Akin korvaan, ja Aki nyökkäsi. Miro ei kuullut, mitä Elsa sanoi. Hän näki vain, että Elsa kuiskasi.
Aki? Aki. Ei. Aki on robotti. Aki on se, joka laskee nestehukkaa. Hän kysyi varmaan jotain harjoitustyöstä.
Hän joi simaa liian nopeasti ja yski.
Aki näki sen kolmantena, ja hän näki enemmän kuin kumpikaan muista. Hän näki, miten Otto katsoi Elsaa, kun Elsa söi munkkia hänen tuomastaan pussista. Hän näki, miten Miron kasvot muuttuivat, kun Elsa laittoi kätensä huovan alle. Hän ei nähnyt kättä. Mutta hän näki kasvot.
Kolme vetoketjua. Kolme miestä, jotka lähti aamulla kolmeen eri suuntaan. Laturi, sima, vaatteet.
Hän otti puhelimensa ja avasi muistiinpanon, jonka nimi oli piste. Hän kirjoitti siihen uuden rivin:
Hypoteesi: en ole ainoa.
Hän katsoi sitä pitkään. Sitten hän kirjoitti sen alle toisen:
Päätös: ei vaikuta strategiaan.
Ja kolmannen:
Paitsi että tarvitsen enemmän kuin neljä.
Kello kolme Pete nousi retkituoliltaan ja ilmoitti, että porukka siirtyy keskustaan. Esplanadille, sitten Kallioon, sitten minne tahansa. Kaikki alkoivat pakata vilttejä ja tyhjiä simapulloja.
Elsa kurotti reppuaan, ja sillä hetkellä joku muu nosti sen ylös ennen häntä.
Rasmus.
– Mä kannan, hän sanoi ja heilautti repun olalleen. – Ei mitään vastaväitteitä. Herrasmies kantaa.
– Rasmus, anna se tänne.
– Ei käy. – Hän virnisti. – Mitä sulla täällä on? Tiiliskiviä? Se on painava. Ja jotain täällä rapisee.
Hän avasi vetoketjun.
Osa 6: Erityistä simaa
Elsa ei hengittänyt.
Rasmus kurkisti reppuun. Päällimmäisenä oli Kaivarin munkkikioskin ruskea paperipussi. Sen alla collegetakki, toilettilaukku ja aurinkorasva. Ja pussin pohjalla, talouspaperiin käärittynä ja minigrip-pussissa, Oton aamupäivän työ.
– Munkki! Rasmus huudahti ja kaivoi pussin esiin. – Sä piilotat munkkeja!
– Rasmus…
Hän avasi pussin. Kurkisti sisään. Otti munkin ja puraisi siitä puolet ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.
Otto, joka seisoi kolmen metrin päässä ja rullasi vilttiä, pudotti viltin.
Rasmus pureskeli. Sokeria valui hänen leualleen. Hän katsoi pussia, jossa oli nyt jäljellä vain talouspaperia, ja kurtisti kulmiaan.
– Miks täällä on näin paljon paperia?
– Rasvaa, Elsa sanoi rauhallisesti. – Kaivarin munkit on tosi rasvaisia. Otto kääri ne, ettei mun reppu mene pilalle.
– Fiksua, Rasmus sanoi ja nyökkäsi Otolle arvostavasti. – Hyvä, Lehtinen.
Otto nyökkäsi takaisin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin seinä.
Elsa otti paperipussin Rasmuksen kädestä, taittoi sen suun kiinni ja laittoi sen takaisin reppuun. Sitten hän otti repun Rasmukselta.
– Kiitos, että kannoit. Mä kannan nyt itse.
– Mä voin…
– Mä kannan itse, Rasmus.
Rasmus kohautti olkiaan ja käveli pois syöden munkkiaan. Elsa sulki repun vetoketjun ja huomasi, että hänen kätensä tärisivät. Vain vähän. Ensimmäistä kertaa koko vappuna.
Melkein. Se oli melkein.
Hän nosti katseensa. Otto katsoi häntä viltin takaa. Heidän katseensa kohtasivat, ja Elsa näki Oton silmissä saman paniikin, joka oli hänen omassa rinnassaan. Sitten hän näki sen muuttuvan joksikin muuksi, ja Otto alkoi nauraa. Hiljaa, käsi suun edessä, hartiat täristen.
Elsa alkoi nauraa myös. He seisoivat kymmenen metrin päässä toisistaan Kaivopuiston nurmikolla ja nauroivat niin, että kumpikin joutui kääntymään selin.
Jenna katsoi heitä molempia vuorotellen. Sitten hän katsoi Rasmusta, joka nuoli sokeria sormistaan.
– Mä en halua tietää, hän sanoi ääneen kenellekään erityisesti. – Mä en halua tietää yhtään mitään.
Esplanadi oli täynnä ihmisiä ja ilmapalloja ja ylioppilaslakkeja. Porukka valtasi kaksi pöytää Kappelin terassilta, koska Pete tunsi tarjoilijan. Tarjoilija oli Peten serkku, ja Pete oli luvannut hänelle Kuusipuun kesätyöpaikan, jota hänellä ei ollut valtaa luvata.
Miro katosi heti, kun he olivat istuneet.
– Vessaan, hän sanoi.
– Kappelin vessaan on jono, Linnea sanoi.
– Mä tiedän paremman.
Hän käveli Esplanadin poikki, hotellin pyöröovesta sisään ja aulan läpi. Hänellä oli ylioppilaslakki päässä, pinkit haalarit vyötäröllä ja niin varma ilme kasvoillaan kuin hän olisi omistanut paikan. Vastaanottovirkailija nosti katseensa näytöltä.
– Voinko auttaa?
– Mä odotan yhtä vierasta, Miro sanoi. – Huoneesta… kolmesataa. Kolmesataa jotain. Mä käyn vaan vessassa ensin.
Virkailija katsoi häntä pitkään. Sitten haalareita. Sitten ylioppilaslakkia.
– Toinen ovi vasemmalla, hän sanoi. – Hyvää vappua.
Ammattilainen. Hän on nähnyt kaiken. Hän tietää. Ei, hän ei tiedä. Hän tietää.
Hotellin aulan vessa oli marmoria ja kultaa ja tuoksui eukalyptukselta. Siellä oli kolme koppia, ja kaikki olivat tyhjiä. Miro meni keskimmäiseen ja lukitsi oven.
Hän oli juuri saanut farkkunsa auki, kun viereiseen koppiin tuli joku. Joku, joka puhui puhelimessa saksaa kovalla äänellä ja kuulosti siltä kuin olisi riidellyt vaimonsa kanssa kolme vuotta.
Miro jähmettyi.
Ei. Ei nyt. Älä ajattele saksalaista. Ajattele Elsaa. Ajattele makuupussia. Ajattele sitä, miten hän sanoi “hengitä”.
Saksalainen huusi jotain sanasta Steuererklärung.
Miro sulki silmänsä ja ajatteli makuupussia. Hän ajatteli Elsan selkää vasten rintaansa, Elsan sormia, jotka ohjasivat hänen sormiaan, sitä äänetöntä vapinaa, kun Elsa oli tullut hänen ympärillään. Hän ajatteli sitä niin tarkasti, että saksalainen katosi kokonaan, ja marmori ja eukalyptus, ja koko Esplanadi.
Kahdeksan minuuttia myöhemmin hän käveli ulos hotellin pyöröovesta. Vastaanottovirkailija nosti katseensa.
– Löytyikö vieras?
– Ei tullut, Miro sanoi. – Hän on varmaan… myöhässä.
– Vappuna kaikki ovat myöhässä, virkailija sanoi ilmeettömästi.
Miro palasi Kappelin terassille. Hänellä oli kädessään Pirkka-simapullon pahvikotelo, ja sen sisällä, pullon vieressä, talouspaperiin käärittynä, ensimmäinen. Hän istui Elsan viereen ja laski kotelon pöydän alle, Elsan jalkojen viereen.
– Sulle, hän kuiskasi. – Erityistä simaa.
Elsa katsoi kotelon reunan yli. Hän nosti katseensa Miroon, ja hänen silmissään oli jotain, mikä sai Miron selkärangan värisemään.
– Kiitos, hän kuiskasi. – Missä?
– Hotellin aulassa. Saksalaisen vieressä.
– Mitä?
– Älä kysy.
Elsa siirsi kotelon reppuunsa. Pöydän alla, terassin pöytäliinan suojassa, hän laski kätensä Miron reidelle ja liu’utti sen ylös. Puristus, nopea ja tiukka.
Miro hymyili niin, että hänen poskiinsa sattui. Hän nojasi lähemmäs, painoi polvensa Elsan polvea vasten ja kuiskasi:
– Mä hoidan tän. Mä sanoin, että mä hoidan.
– Mä en lupaa mitään.
– Mä tiedän. Sä oot sanonut sen kolme kertaa.
– Mä sanon sen vielä monta kertaa.
Otto katosi Kappelilta neljältä. Hän sanoi, että hänen pitää palauttaa kirja Oodiin. Oodi oli kymmenen minuutin kävelymatkan päässä, ja kukaan ei ollut koskaan nähnyt Oton lainaavan kirjaa, koska hän luki kaiken netistä.
Aki katosi viittä vaille. Hän ei sanonut mitään. Hän vain nousi ja käveli kohti raitiovaunupysäkkiä, ja Pete sanoi “Aki on Aki” kuin se olisi ollut luonnonlaki.
He palasivat. Otto puolentoista tunnin päästä, hengästyneenä, mukanaan uusi paperipussi Kaivarin munkkikioskista, jonka hän oli kiertänyt Oodin kautta hakemassa. Aki tunnin päästä, mukanaan sama sininen kylmälaukku, jossa oli tuoreet jääpalat.
Luovutukset tapahtuivat kuin vakoiluelokuvassa.
Otto antoi pussinsa, kun porukka käveli Esplanadilta kohti Kallioon menevää raitiovaunua. Hän käveli Elsan vieressä ja ojensi pussin hänelle kuin olisi antanut jotain unohtunutta. Elsa otti sen. Heidän kätensä koskivat. Elsa puristi hänen sormiaan, ja sitten, porukan keskellä, ihmisvirrassa ja ilmapallojen alla, hän laski toisen kätensä nopeasti Oton haaroihin, puristi ja otti sen pois. Kaikki tapahtui alle sekunnissa.
Pussissa oli kaksi lisää. Otto kompastui omiin jalkoihinsa. Hän otti itsensä kiinni katulampusta ja jäi siihen virnistämään kuin idiootti.
– Ootko kunnossa? Linnea kysyi.
– Oon! Oon. Mä vaan… katulamppu. Se oli tossa.
Aki antoi rasiansa raitiovaunussa. Vaunu oli täynnä, ihmisiä seisoi tiiviisti, kaikki pitivät kiinni kattokahvoista. Aki seisoi Elsan takana. Hän pujotti rasian Elsan collegetakin taskuun niin sujuvasti, että Elsa tunsi sen vasta, kun se oli jo siellä. Hän kurkisti tarraa sormillaan. 2/? Ja toinen sen alla. 3/?
Kaksi kerralla. Akilla oli ollut kaksi tuntia, ja hän oli käyttänyt ne.
Elsa laski kätensä taakseen. Ruuhkaisessa raitiovaunussa kukaan ei nähnyt mitään. Hän löysi Akin farkut, painoi kämmenensä niitä vasten ja puristi.
Aki hengitti syvään hänen niskaansa vasten. Hän ei vetäytynyt. Hän painautui lähemmäs, hitaasti, kunnes Elsa tunsi hänet koko pituudeltaan selkäänsä vasten, ja kuiskasi:
– Kaksi päivää sitten mä en ois uskonut, että mä tekisin tällasta.
– Mitä?
– Mitään tästä.
– Kadutko?
– En sekuntiakaan.
Hän on ainoa, joka ei sano “mä tiedän”, kun minä sanon, etten lupaa mitään. Hän sanoo, ettei ole pyytänyt lupausta. Se on eri asia.
Kalliossa he valtasivat baarin terassin, joka oli niin täynnä haalareita, että värit sekoittuivat. Kello oli kuusi, ja aurinko oli laskemassa vinosti katujen yli. Rasmus oli juonut tarpeeksi, että hänen äänensä kantoi koko terassin yli.
– Mä sanon teille, hän sanoi pöydän toisessa päässä kolmelle kaverilleen. – Tänään se tapahtuu. Elsa. Mä tunnen sen. Se katto mua tänään puistossa. Kaks kertaa.
– Se katto sua, koska sä söit sen munkin, joku sanoi.
– Se on alku. Kaikki alkaa jostain.
Elsa kuuli sen. Hän istui pöydän toisessa päässä Jennan vieressä ja joi siideriä, ja hän kuuli joka sanan.
Hän ei tuntenut vihaa. Hän tunsi jotain viileämpää ja paljon tyydyttävämpää.
Hän luulee, että tämä on hänen pelinsä. Hän luulee, että jossain on palkinto ja että hän voi voittaa sen, jos yrittää tarpeeksi kauan. Ja koko ajan, kolmen metrin päässä hänestä, on kolme miestä, jotka ovat tehneet tänään enemmän kuin hän on tehnyt koko vuonna. Eikä hän tiedä mitään.
Jenna nojasi lähemmäs.
– Sä hymyilet.
– Rasmus on hauska.
– Rasmus ei oo hauska. Rasmus on tragedia. – Jenna katsoi häntä. – Elsa. Mitä sä oikeasti teet?
Elsa joi siideriä. Hän mietti pitkään.
– Sinä kesänä, kun mä täytin kahdeksantoista, hän sanoi hiljaa, – mä olin töissä hotellin baarissa kotona Porvoossa. Kolme työkaveria löi vetoa siitä, kuka saa mut ensimmäisenä. Mä kuulin sen. Siitä asti mä oon miettinyt, miksi joku muu sais päättää, mikä mä oon. Palkinto. Peli. Jotain, mitä voitetaan.
Jenna oli hiljaa.
– Ja nyt?
– Nyt mä en oo kenenkään palkinto, Elsa sanoi. – Mä oon se, joka jakaa ne.
Jenna katsoi häntä hyvin pitkään. Sitten hän nosti siiderilasinsa.
– Mä en edelleenkään halua tietää yksityiskohtia, hän sanoi. – Mut tuo oli hyvä lause.
He kilistivät.
Viimeiset luovutukset tapahtuivat Kalliossa kello seitsemän ja kahdeksan välillä.
Miro antoi toisen ja kolmannen yhtä aikaa, sillä välin kun porukka jonotti makkaraa grillikioskilla. Hän oli käynyt kotonaan Sörnäisissä, puolen kilometrin päässä, ja palannut. Ne olivat simapullon kotelossa. Taas. Hän ojensi sen Elsalle ja sanoi ääneen:
– Lisää erityistä simaa.
– Kuinka paljon erityistä simaa sä oikein ostit? Tuukka kysyi.
– Niin paljon kuin tarvittiin, Miro sanoi ja katsoi Elsaa.
Otto antoi viidennen, joka oli hänen kolmas pussinsa sinä päivänä, baarin vessakäytävällä. Hän ei sanonut mitään. Hän vain ojensi pussin, ja hänen silmänsä olivat väsyneet mutta loistivat.
Aki antoi neljännen viimeisenä, terassin portilla, kun porukka alkoi hajaantua. Rasian tarrassa luki: 4/4. Ei enempää ilman laatukompromisseja.
Elsa luki sen ja joutui kääntymään pois, ettei nauraisi ääneen.
Mutta juuri ennen kuin Aki ojensi rasian, Elsa näki jotain, mitä hän ei ollut odottanut. Aki katsoi Elsan reppua. Reppu oli auki, ja sen sisällä näkyi kolme ruskeaa paperipussia, joiden kyljessä luki Munkkikioski Kaivari.
Aki katsoi pusseja. Sitten hän katsoi baarin vessakäytävän ovea, josta Otto oli juuri tullut ulos. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet. Ei yhtään.
Mutta Elsa näki hänen leukansa kiristyvän.
– Huomenna on ohjelmistoprojektin kick-off, Aki sanoi. – Yhdeksältä. Muistathan.
– Muistan.
– Hyvä.
Hän kääntyi ja käveli pois. Elsa katsoi hänen selkäänsä.
Kello kahdeksan Elsa sanoi porukalle, että hän lähtee kotiin. Hän oli väsynyt, hän sanoi, ja se oli totta. Hän halasi Jennaa. Hän halasi Peteä, joka oli niin väsynyt, että nukahti melkein seisaaltaan. Hän vilkutti kaikille.
Ja kun hän kulki porukan läpi kohti metroasemaa, hän kulki kolmen miehen ohi. Yksi kerrallaan. Ja kuiskasi jokaiselle saman lauseen, niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut:
– Kello yhdeksän. Yksi viesti lähtee. Vain yksi.
Otto nyökkäsi. Miro nielaisi. Aki ei liikkunut ollenkaan.
Elsa laskeutui metroaseman liukuportaita. Hänen repussaan oli kolme munkkikioskin paperipussia, kaksi simapullon koteloa ja collegetakin taskussa neljä pientä läpinäkyvää rasiaa, joiden tarroissa luki numeroita.
Hän tiesi jo lopputuloksen. Hän oli laskenut sen päässään joka luovutuksen jälkeen.
Mutta kun metro saapui ja hän istui ikkunapaikalle, hän tajusi, ettei luku ollut se, mikä häntä vaivasi.
Se oli Akin leuka.
Osa 7: Yksi viesti
Elsan yksiö Kumpulassa oli kaksikymmentäkuusi neliötä, ja siitä kolme oli kirjahyllyä. Ikkunalaudalla oli kuollut basilika, jota hän kasteli edelleen periaatteesta, ja keittiön seinällä juliste, jossa luki There’s no place like 127.0.0.1. Sänky oli leveämpi kuin oli järkevää näin pieneen asuntoon. Se oli ainoa huonekalu, josta hän ei ollut tinkinyt.
Hän laski repun keittiön pöydälle ja istui alas.
Kello oli kahdeksan neljäkymmentä.
Hän avasi repun ja otti kaiken esiin. Kolme ruskeaa paperipussia, kaksi pahvista simapullon koteloa ja neljä pientä läpinäkyvää rasiaa, joissa oli siistit tarrat. Hän asetti ne pöydälle kolmeen riviin, koska hän oli insinööriopiskelija ja koska rivit olivat helpompia kuin kasat.
Hän ei avannut niitä. Hän ei tarvinnut. Hän tiesi, mitä niissä oli.
Otto: viisi. Aki: neljä. Miro: kolme.
Kaksitoista. Kahdessatoista tunnissa. Kolme miestä, jotka eivät tienneet toisistaan, ja jotka olivat kulkeneet ympäri Helsinkiä Otaniemestä Kallioon, Oodin vessasta hotellin marmorikoppiin, kantaen hänelle omaa itseään paperipusseissa ja jääpaloissa.
Hän katsoi rivejä pitkään. Hän oli odottanut tuntevansa jotain tiettyä: voitonriemua, valtaa, sitä viileää tyydytystä, jota hän oli tuntenut Kallion terassilla Rasmuksen puhuessa. Ja hän tunsi sitä. Mutta sen alla oli jotain muuta, jota hän ei ollut laskenut.
He tekivät tämän minulle. Kukaan heistä ei kysynyt, mitä he saavat. He kysyivät vain, kuinka monta.
Hän otti Akin viimeisen rasian ja käänsi sen tarran valoa kohti. 4/4. Ei enempää ilman laatukompromisseja. Hän irrotti tarran varovasti kynnellään ja kiinnitti sen jääkaapin oveen, magneetin alle, kauppalistan viereen.
Sitten hän kokosi kaiken muun yhteen pussiin, solmi sen, ja vei sen roskikseen. Ei siksi, ettei se olisi merkinnyt mitään. Vaan siksi, että se oli jo merkinnyt sen, mitä sen piti.
Kello oli kahdeksan viisikymmentä.
Otaniemessä, opiskelija-asuntolan neljännessä kerroksessa, Otto Lehtinen siivosi huonettaan.
Hän ei tiennyt, miksi. Elsa ei ollut sanonut, että hän tulisi tänne. Elsa ei ollut sanonut mitään muuta kuin yksi viesti. Mutta hänen kätensä tarvitsivat jotain tekemistä, joten hän järjesti kirjahyllynsä aakkosjärjestykseen, sitten värijärjestykseen ja sitten takaisin aakkosjärjestykseen.
Hän oli väsynyt. Hän oli niin väsynyt, että hänen polviaan kolotti. Hän oli kävellyt tänään kaksikymmentäkaksi tuhatta askelta puhelimen mukaan. Hän oli matkustanut metrolla Otaniemen ja keskustan väliä kahdesti. Ja hän oli tehnyt jotain viisi kertaa, mitä hän ei ollut koskaan aiemmin tehnyt viittä kertaa yhden päivän aikana. Hän tunsi itsensä tyhjäksi ja onnelliseksi kuin kuppi, josta on juotu viimeinen pisara.
Viisi. Onko viisi hyvä? Jos ei ole muita, viisi on kaikki. Ei ole muita.
Hän istui sängylleen ja tuijotti puhelintaan.
Kello oli kahdeksan viisikymmentäviisi.
Hän sanoi, että hän ei lupaa mitään. Se tarkoittaa, että ehkä viesti ei tule. Ehkä hän vaan halusi nähdä, kuinka pitkälle mä meen. Se on ok. Se on ihan ok. Eilen yöllä oli silti eilen yöllä.
Hän katsoi puhelinta. Se oli hiljaa.
Sörnäisissä, vanhan kerrostalon kolmannessa kerroksessa, Miro Saarinen makasi lattialla selällään ja tuijotti kattoa.
Hänen kämppiksensä oli Turussa vappua viettämässä, joten asunto oli tyhjä. Hänen puhelimensa oli hänen rinnallaan näyttö ylöspäin. Hän oli kirjoittanut siihen viestin, jota hän ei ollut lähettänyt, koska hänellä ei ollut Elsan numeroa. Tai oli, ryhmächatista, mutta yksityisviesti olisi ollut liikaa. Se olisi rikkonut säännön.
Viestissä luki:
Mä tiedän et mä toin vaan kolme. Mä yritin. Yks oli hotellin aulassa ja vieressä oli saksalainen joka riiteli vaimonsa kanssa veroilmoituksesta, et se oli aika vaikee. Mut se ei oo tärkeintä. Tärkeintä on et sä olit ensimmäinen ihminen ikinä joka tiesi et mä valehtelin ja tykkäs musta silti. Ja se on enemmän kuin mitä mä oon koskaan saanut keneltäkään. Vaikka viestiä ei tulis.
Hän luki sen kolmannen kerran ja pyyhki silmäkulmaansa ranteella.
Kolme. Kolme on vähän. Mutta hän sanoi, että hän ei lupaa mitään, ja jos joku muu… ei ole muita. Paitsi… Aki kuiskasi sen kanssa puistossa. Ei. Aki kysyi harjoitustyöstä.
Hän ei poistanut viestiä. Hän ei lähettänyt sitä. Hän vain piti sitä siellä, kuin taskussa olevaa kiveä.
Kello oli kahdeksan viisikymmentäkahdeksan.
Kalliossa, kerrostalon pohjakerroksen yksiössä, Aki Nurmi istui keittiön pöydän ääressä ja katsoi puhelimensa muistiinpanoa.
Hypoteesi: en ole ainoa. Päätös: ei vaikuta strategiaan. Paitsi että tarvitsen enemmän kuin neljä.
Hän ei ollut tuonut enempää kuin neljä. Hän olisi voinut. Puolitoista tuntia oli jäänyt käyttämättä ennen Elsan lähtöä. Mutta hän oli päättänyt, että neljäs oli viimeinen, koska viides olisi ollut pelkkää laskemista eikä mitään muuta. Ja hän ei halunnut, että Elsa sai häneltä jotain, mikä oli pelkkää laskemista.
Hän oli nähnyt munkkipussit. Hän oli nähnyt Oton tulevan vessakäytävästä. Hän oli nähnyt Miron kasvot huovan alla. Hän oli tehnyt johtopäätöksen kello 14.03, ja se oli vahvistunut kello 19.47.
Kolme vetoketjua. Kolme miestä.
Hän tunsi jotain rinnassaan. Ei vihaa. Ei edes mustasukkaisuutta tarkalleen. Jotain, mikä muistutti sitä, kun koodi toimii, mutta tiedät, että se toimii väärästä syystä.
Hän kirjoitti muistiinpanoon neljännen rivin:
Hän ei valehdellut. Hän sanoi, ettei lupaa mitään. Hän sanoi sen joka kerta.
Ja viidennen:
Pelaanko uudestaan, jos saan mahdollisuuden? Kyllä.
Hän tallensi muistiinpanon.
Kello oli yhdeksän.
Elsa istui keittiön pöydän ääressä puhelin kädessään.
Puhelin soi juuri ennen yhdeksää. Jenna.
– Mä tiedän, että sä et halua puhua, Jenna sanoi ennen kuin Elsa ehti sanoa mitään. – Mä en halua kuulla. Mä soitan vaan sanoakseni yhden asian.
– Mikä?
– Rasmus kysyi multa Kalliossa, onko sulla poikaystävää. Mä sanoin, että sulla on kolme. Se nauroi ja meni kotiin. Se ei uskonut mua.
Elsa ei sanonut mitään.
– Elsa?
– Mä oon tässä.
– Mä arvasin oikein, eikö? Kolme.
– Mä en sano mitään.
– Hyvä. Älä sano. – Jenna oli hetken hiljaa. – Ootko sä onnellinen?
Elsa katsoi jääkaapin ovea. Tarraa. Ikkunalaudan kuollutta basilikaa.
– Joo, hän sanoi. – Mä oon. Se yllättää mutkin.
– Sit se riittää mulle, Jenna sanoi. – Hyvää yötä, sä hullu. Ja jos joku niistä on Rasmus, mä en puhu sulle enää ikinä.
– Ei oo Rasmus.
– Hyvä, Jenna sanoi ja katkaisi puhelun.
Sääntö oli selvä. Hän oli itse tehnyt sen. Mitä enemmän tuot, sitä paremmat mahdollisuudet. Ei lupausta. Mutta mahdollisuus. Ja mahdollisuudet olivat numeroita, ja numerot eivät valehdelleet.
Otto viisi. Aki neljä. Miro kolme.
Hän ajatteli Ottoa, joka oli sanonut “joo, haluun” kahdesti, koska ääni petti. Joka oli juossut Otaniemeen ja takaisin, ja joka oli nauranut hänen kanssaan Kaivopuiston nurmikolla, kun Rasmus söi munkin. Joka ei ollut kysynyt kertaakaan, onko muita.
Hän ajatteli Akia, joka oli tiennyt. Hän oli varma siitä nyt. Aki tiesi, ja oli silti tuonut neljä, ja kirjoittanut tarraan ei enempää ilman laatukompromisseja. Hän ei ollut halunnut antaa mitään, mikä ei ollut totta.
Hän ajatteli Miroa, joka oli tuonut kolme ja jonka kasvot olivat syttyneet huovan alla kuin joulukuusi.
Sääntö on sääntö. Minä tein sen. Jos rikon sen nyt, olen yhtä huono kuin ne lukion pojat, jotka muuttivat sääntöjä aina, kun se sopi heille.
Hän avasi viestisovelluksen ja kirjoitti ensimmäisen.
Otolle:
Kumpulantie 17 B 24. Nyt. Ei tarvitse tuoda mitään. Tuo vain itsesi.
Hän lähetti sen. Kaksi harmaata väkästä. Sitten sinistä. Sitten kolme pistettä, jotka ilmestyivät ja katosivat ja ilmestyivät taas, kuin Otto olisi kirjoittanut ja poistanut kymmenen kertaa. Lopulta tuli yksi sana.
Tuun.
Sitten Elsa kirjoitti kaksi muuta viestiä. Ne olivat lyhyitä, ja hän kirjoitti ne kumpikin kolme kertaa uudelleen ennen kuin ne olivat oikein.
Mirolle:
Ei tänään. Mä en luvannut mitään, ja mä pidän siitä kiinni. Mutta sä olit tänään parempi kuin sä luulet. Oikeasti.
Akille:
Ei tänään. Sä tiedät miksi. Ja sä tiedät, että mä en valehdellut.
Mirolta tuli vastaus minuutin päästä.
Okei. Kiitos ettet luvannut mitään. Se teki tästä parhaan päivän ikinä. Ihan oikeasti.
Ja sitten heti perään toinen:
Ps. Hotellin saksalainen ei ollut keksitty.
Elsa nauroi ääneen tyhjässä keittiössä.
Akilta vastaus tuli viiden minuutin päästä. Se oli yksi rivi.
Vastaanotettu. Kick-off klo 9. Älä myöhästy.
Elsa luki sen kahdesti. Hän ei tiennyt, oliko se moite vai lupaus vai jotain siltä väliltä. Hän katsoi jääkaapin ovea, jossa tarra roikkui magneetin alla. 4/4.
Ovikello soi kello yhdeksän neljäkymmentäkaksi.
Elsa oli ehtinyt käydä suihkussa, vaihtaa lakanat ja sammuttaa kattolampun niin, että vain keittiön liesituulettimen valo paloi. Hän oli puettu pelkkään isoon T-paitaan, samaan, jossa luki It works on my machine. Hän ei ollut miettinyt mitään muuta kuin sitä, miten hän ei aikonut miettiä mitään.
Hän avasi oven.
Otto seisoi rappukäytävässä. Hänen hiuksensa olivat märät, ja hän oli vaihtanut puhtaan paidan, ja hänen silmänsä olivat sellaiset kuin olisi nukkunut tunnin viimeisen vuorokauden aikana, mikä oli totta. Hänellä oli kädessään ruskea paperipussi, jonka kyljessä luki Munkkikioski Kaivari.
Elsa katsoi pussia. Sitten Ottoa.
– Otto, hän sanoi hitaasti. – Mä sanoin, ettei tarvi tuoda mitään.
Otto ojensi pussin. Hänen kätensä tärisivät, ja hänen kasvoilleen levisi se sama leveä, typerä, onnellinen virne kuin hississä.
– Se on munkki, hän sanoi. – Ihan oikea munkki. Mä lupaan. Mä kävin hakemassa sen viimeisellä metrolla, koska ne oli myyty loppuun kaikkialla muualla. Mä ajattelin, että sä oot varmaan nälkäinen.
Elsa otti pussin. Hän avasi sen. Siellä oli munkki, sokerinen ja vähän litistynyt matkan jäljiltä, eikä mitään muuta.
Hän katsoi sitä pitkään.
Sitten hän laski pussin eteisen lipastolle, tarttui Oton paidan kaulukseen ja veti hänet sisään.
Osa 8: Palkinto
Ovi pamahti kiinni heidän takanaan. Otto horjahti eteiseen, kengät vielä jalassa, ja Elsa suuteli häntä ennen kuin hän ehti sanoa mitään.
Se ei ollut yön äänetön, varovainen suudelma. Tässä ei ollut ketään, joka kuorsaisi. Ei kahvikonetta, ei palvelinnäyttöä, ei Rasmusta. Elsa suuteli häntä täysin rinnoin, kädet hänen märissä hiuksissaan, ja Otto päästi kurkustaan äänen, jota hän ei ollut saanut päästää edellisenä yönä.
– Saa olla ääniä, Elsa sanoi hänen suutaan vasten. – Täällä saa. Naapuri on kuuro.
– Oikeesti?
– Ei. Mut se on eläkeläinen, ja se on mökillä.
Otto nauroi, ja Elsa nauroi, ja he seisoivat eteisessä otsat vastakkain. Sitten Otto potki kengät jalastaan niin kiireesti, että toinen lensi keittiöön asti ja osui basilikaruukkuun.
– Sori. Sun kasvi…
– Se on ollut kuollut maaliskuusta.
– Okei. Hyvä. Tai ei hyvä, mutta…
– Otto.
– Niin?
– Lopeta puhuminen.
Hän lopetti.
Sänky oli kahden askeleen päässä, koska kaikki oli kahden askeleen päässä kaksikymmentäkuusineliöisessä yksiössä. Elsa työnsi hänet istumaan sängyn reunalle ja seisoi hänen edessään. Hän veti T-paidan pään yli yhdellä liikkeellä ja pudotti sen lattialle.
Hänellä ei ollut mitään sen alla.
Otto tuijotti. Liesituulettimen valo keittiöstä teki hänen ihostaan kultaisen, ja hänen vaaleat hiuksensa valuivat olkapäille kosteina suihkusta. Otto oli tuntenut hänet makuupussissa, pimeässä, kankaan ja kuiskausten läpi. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt häntä.
– Sä… Otto sanoi ja pysähtyi.
– Mä?
– Mä en tiedä. Mä en löydä sanaa. Mä oon koodari. Mulla ei oo sanoja tällaseen.
– Kokeile.
Otto mietti. Hän katsoi Elsaa ylöspäin, ja hänen silmänsä olivat vähän märät.
– Sä kääntyisit ekalla yrittämällä, hän sanoi. – Ilman yhtään varoitusta.
Elsa nauroi niin, että hänen piti nojata Oton olkapäihin.
– Se on nörtein kohteliaisuus, jonka mä oon ikinä saanut.
– Se on paras, mitä mä osaan.
– Se on täydellinen.
Hän kumartui ja riisui Oton paidan. Sitten farkut, jotka jäivät nilkkoihin kiinni, koska Otto ei ollut avannut napin alla olevaa toista nappia. He kamppailivat niiden kanssa yhdessä puoli minuuttia, kunnes Otto kaatui selälleen sängylle farkut toisessa nilkassa. Elsa veti ne pois kuin olisi kuorinut banaanin.
Bokserit. Pikselikalkkunat.
– Sulla on niitä tosi monet, Elsa sanoi.
– Ne oli alessa. Kymmenen paria.
– Sä ostit kymmenen paria kalkkunabokseria.
– Ne oli tosi halvat.
Elsa veti ne pois. Otto oli jo kova, täysin, ja hän peitti itsensä vaistomaisesti käsillään, kunnes Elsa otti hänen kätensä ja nosti ne pois ja piti niitä sängyllä hänen päänsä vieressä.
– Ei piiloteta mitään, hän sanoi. – Ei enää.
Otto nyökkäsi. Hänen rintakehänsä nousi ja laski.
– Elsa, hän sanoi. – Mä en tiedä, onko mulla… mä tein sen viisi kertaa tänään. Mä en tiedä, onko mulla enää yhtään mitään jäljellä.
Elsa katsoi alas häneen. Hän kosketti häntä sormenpäillä, kevyesti, ja Otto nytkähti koko pituudeltaan.
– Musta näyttää siltä, että on, hän sanoi.
– Se on fysiologiaa. Se ei tarkoita… jos mä en pysty…
– Otto. – Hän kumartui ja suuteli häntä. – Jos sä et pysty, me syödään se munkki ja katsotaan jotain tyhmää Netflixistä ja sä nukut täällä. Se on myös ok. Ihan totta.
Otto katsoi häntä pitkään.
– Sä tarkoitat sitä.
– Mä tarkoitan.
Jokin Oton kasvoissa rentoutui. Hän veti Elsan alas itseään vasten, iho ihoa vasten koko pituudeltaan, ja suuteli häntä hitaasti, ja Elsa tunsi hänen sydämensä hakkaavan omaansa vasten.
– Mä haluun yrittää, Otto kuiskasi. – Mä haluun sut. Jos sä haluut.
– Mä haluun. Siksi sä oot täällä.
Hän kurotti yöpöydän laatikkoon. Kondomipaketti oli uusi, avaamaton, kymmenen kappaletta. Hän oli ostanut sen R-kioskilta Kumpulan asemalta matkalla kotiin, ja kassalla myyjä oli katsonut häntä ja sitten pakettia ja sanonut “hyvää vappua” täsmälleen samalla äänellä kuin hotellin vastaanottovirkailija oli sanonut sen Mirolle. Elsa ei tiennyt sitä.
Hän rullasi kondomin Oton päälle hitaasti. Hän tunsi, miten Oton vatsalihakset jännittyivät sormiensa alla, ja kuuli hänen hengittävän sisään hampaiden välistä.
– Sä et tule heti, hän sanoi. – Mä haluun pitää sua vähän. Ookko okei?
– Oon. – Otto naurahti hermostuneesti. – Mä oon harjoitellut tätä koko päivän. Mä oon nyt maailman paras siinä, etten mä tule.
– Tänään sä saat tulla, Elsa sanoi. – Tänään se on sääntö.
– Mikä?
– Että sä tuut. Mun kanssa.
Hän kiipesi Oton päälle. Hajareisin, polvet patjaa vasten hänen lantionsa molemmin puolin. Hän otti hänet kädellään ja ohjasi itseensä, ja laskeutui. Hitaasti. Niin hitaasti, että se kesti puoli minuuttia, ja koko sen ajan Otto katsoi häntä silmiin ja piti häntä lantiosta kuin jotain särkyvää.
Kun hän oli kokonaan Elsassa, Otto sulki silmänsä.
– Ääniä saa tulla, Elsa sanoi.
Otto päästi sen. Pitkän, matalan, värisevän äänen, joka ei ollut sana mutta joka sisälsi kaikki sanat, joita hän ei ollut osannut sanoa. Elsa tunsi sen äänen koko kehossaan.
Hän alkoi liikkua.
Tämä ei ollut eilisyön lyhyt, äänetön keinunta. Hän nousi ja laski koko pituudelta, hitaasti aluksi, nojaten käsillään Oton rintaan, ja katsoi alas häneen. Otto katsoi takaisin. Hänen silmälasinsa olivat yöpöydällä ja hänen katseensa oli vähän sumea, mutta se ei irronnut Elsasta hetkeksikään.
– Sä oot, Otto sanoi käheästi, – uskomaton.
– Kopioit mua.
– Mä oon koodari. Copy-paste on mun juttu.
Elsa nauroi, ja nauru puristi häntä Oton ympärillä, ja Otto kirosi ääneen ensimmäistä kertaa niiden kahdeksan kuukauden aikana, jotka Elsa oli tuntenut hänet.
Hän liikkui nopeammin. Otto alkoi nousta häntä vastaan joka kerta, kömpelösti ensin, sitten oikeaan tahtiin, kun hän löysi sen. Elsa otti hänen kätensä ja vei ne rinnoilleen. Otto muisti, mitä Elsa oli näyttänyt hänelle yöllä. Peukalot nännien yli, kevyesti, ympyrää. Hän oli aina oppinut nopeasti.
Elsa nojasi taaksepäin. Hän tuki itsensä käsillään Oton reisiin ja muutti kulmaa, ja nyt jokainen liike osui johonkin, mikä sai hänen hengityksensä katkeamaan. Otto katsoi häntä alhaalta ja näki hänet kokonaan liesituulettimen valossa, kaartuvana ja liikkuvana, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka oli puoliksi epäusko ja puoliksi rukous.
– Kosketa mua, Elsa sanoi. – Tässä. Niin kuin mä tein yöllä.
Otto liu’utti kätensä heidän väliinsä. Hän löysi sen ensimmäisellä yrittämällä. Hän painoi peukalonsa klitorikselle ja pyöritti sitä hitaasti, ja Elsa sanoi hänen nimensä ääneen, kovaa, niin että se kaikui pienen yksiön seinistä.
Kukaan ei herännyt. Kukaan ei kuorsannut. Kukaan ei sanonut proteiini.
Elsa tunsi kierteen kiristyvän nyt neljättä kertaa vuorokauden aikana. Mutta tämä oli erilaista. Se ei ollut hiljainen eikä salainen. Se nousi hitaasti ja varmasti, kuin vuorovesi.
– Otto, hän sanoi. – Nyt. Tuu mun kanssa. Nyt.
– Mä… Elsa…
– Nyt. Mä haluun tuntea sen.
Hän tuli ensin, sekunnin murto-osaa ennen, ja hänen koko kehonsa puristui Oton ympärille, ja hän huusi. Oikeasti huusi, ääneen, ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Otto tunsi sen. Hän tunsi joka aallon. Ja se, mitä hän oli pidätellyt yöllä makuupussissa ja koko päivän Helsingin kaduilla, irtosi lopulta. Hän työntyi Elsaan vielä kerran, syvälle, ja tuli hänen sisällään kondomiin pitkällä, rikkinäisellä äänellä, joka kuulosti vähän siltä kuin hän olisi itkenyt.
Elsa kaatui hänen rinnalleen. He makasivat siinä hengästyneinä. Oton sydän hakkasi Elsan korvaa vasten kuin rumpu.
– Oli, Otto sanoi lopulta kattoon. – Oli vielä jotain jäljellä.
Elsa nauroi hänen rintaansa vasten niin, että he kumpikin tärisivät.
Myöhemmin, kun kondomi oli roskiksessa ja munkki syöty puoliksi kummankin toimesta ja Otto nukkui hänen sängyssään kalkkunaboksereissa suu auki, Elsa istui keittiön pöydän ääressä pelkässä T-paidassa ja katsoi jääkaapin ovea.
4/4. Ei enempää ilman laatukompromisseja.
Hänen puhelimensa oli pöydällä. Siinä oli kolme lukematonta viestiä.
Jennalta: Ootko elossa? Älä vastaa jos et ole. Tai jos oot kiireinen. Mä en halua tietää kumpi. 😂 Mut kerro joskus.
Mirolta: Hyvää yötä. Ei paineita. Mä vaan halusin sanoa sen ääneen jollekin. Kiitos eilisestä. Ja tästä päivästä. Mä en tuu ikinä unohtamaan sitä hotellin saksalaista.
Ja Akilta, lähetetty kello 23.48:
Mä tiedän, että mä en ollut ainoa. Mä tiesin sen kahdelta iltapäivällä. Mä en ole vihainen. Mä halusin vaan sanoa, että mä tiedän, koska mä en halua, että sä luulet, että mua voi huijata. Sä et huijannut. Sä sanoit, ettet lupaa mitään. Jos peli jatkuu joskus, mä pelaan. Mutta seuraavalla kerralla mä teen omat sääntöni.
Elsa luki sen kolme kertaa.
Hänen rinnassaan liikkui jotain, mitä hän ei ollut tuntenut lukion käytävän jälkeen. Ei pelkoa. Jotain sen sukulaista, mutta lämpimämpää.
Hän tietää. Ja hän haluaa pelata silti. Omilla säännöillään.
Hän ei vastannut. Hän laittoi puhelimen näyttö alaspäin ja meni takaisin sänkyyn ja käpertyi Oton viereen. Otto mutisi unissaan jotain, mikä kuulosti sanalta “kääntäjä”, ja veti hänet lähemmäs.
Kello yhdeksän seuraavana aamuna yliopiston luentosali oli täynnä väsyneitä ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Puolella oli edelleen haalarit päällä. Joku nukkui pulpetin päällä. Pete jakoi kahvia termospullosta.
Ohjelmistoprojektin kurssin vastuuopettaja nousi luennoitsijanpöydän taakse ja heijasti seinälle taulukon.
– Projektiryhmät, hän sanoi. – Neljän hengen tiimit, satunnaisesti arvottu. Seuraavat neljä kuukautta te teette yhdessä kaiken. Päivittäiset standupit, sprintit, koodikatselmoinnit. Te tulette tuntemaan toisenne paremmin kuin omat perheenne. Onnea.
Elsa nosti katseensa taululle. Hän etsi nimeään.
Tiimi 7: Kivikoski, Lehtinen, Nurmi, Saarinen.
Hän luki sen uudestaan. Ja kolmannen kerran.
Luentosalin vasemmalla puolella Otto, joka oli tullut paikalle hänen kanssaan Kumpulasta samalla bussilla eri ovista, nosti katseensa taululle ja jähmettyi.
Keskellä salia Miro, joka oli juuri kertomassa Tuukalle jotain kovalla äänellä, lopetti kesken lauseen.
Ja oikealla, eturivissä, Aki Nurmi kääntyi hitaasti tuolillaan ja katsoi suoraan Elsaa. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet. Ei yhtään.
Mutta hänen suupielensä nytkähti.
Kaksi riviä taaempana Jenna peitti kasvonsa käsillään ja hytkyi äänettömästi.
Elsa nojasi taaksepäin tuolillaan. Hän katsoi taulua, ja sitten kolmea miestä, jotka kaikki katsoivat häntä, ja jotka eivät vielä tienneet, että muut katsoivat myös. Tai kaksi heistä ei tiennyt. Yksi tiesi.
Neljä kuukautta. Päivittäiset standupit. Koodikatselmoinnit.
Hän hymyili.
Ja kukaan ei ole vielä kertonut, kuka tässä tiimissä on scrum master.